Toi lause pätee niin moneen asiaan. Parisuhteisiin, arkeen, työhön, lapsiin... Viime aikoina se on mulla pätenyt tähän dieettiin ja ylipäänsä kisaamiseen. On oppinut näkemään ne asiat, joita oikeasti arvostaa omassa arjessaan, jota on elänyt koko aikuisikänsä poislukien viimeiset neljä kuukautta. Miten muutama kuukausi voi opettaa ihmistä näin paljon?
Paljon (ihan liikaakin) pohdin elämää dieetin jälkeen. En enää niinkään sitä, mitä aion mättää suustani alas vaan arkea ylipäänsä. Mitä jää, kun ei enää tarviikaan tehdä aerobisia ja tai ole pakko kantaa vaakaa mukaan joka paikkaan eväskipoista puhumattakaan? Mikä tunne on se, kun voi syödä sämpylän tai vaikka jopa suklaata ilman morkkista ja pelkoa, että koko homma menee aivan läskiksi ja elämä loppuu siihen? Mitä sitä tekee, kun on iltasin aikaa muuhunkin kuin seuraavan päivän ruokien punnitsemiseen ja valmisteluun?
Mitä mun elämässäni on enää jäljellä 19.4. jälkeen?
Näiden pohdinta tuo hymyn huulille; mua odottaa ihana, kiireetön ja stressitön arki. Sitä kaipaan ja sen haluun takaisin.
Paljon ollaan ystävien (kisaavien ja lajia vierestä seuraavien) kanssa mietitty ja pohdittu tän merkitystä ja aikaansaamaa muutosta. Moni on musta huolissaan ja myönnetään; niin oon itsekin. Oon treenannut nyt 18 viikkoa putkeen ilman lepoviikkoja ja aina niin täysiä, kun on jaksanut. Hiilareita on riittänyt, mutta tehot treeneissä on laskenut ja kahden käden sormilla on laskettavissa ne kerrat, kun on tullut mentyä riemusta kiljuen salille tän vuoden puolella.
Tänä aamuna olin taas aamuaerobisella ja tuli aivan järjetön mieliteko juosta. No minäpä juoksin. Ja voi luoja sitä tunnetta! Ois voinut vaan jatkaa ja jatkaa ja jatkaa... Olo oli voittamaton ja sellasta fiilistä ei oo liikunnasta saanut enää kuukausiin.
Oon lipsunut dieetistä ja ollut kokematta morkkista siitä. Oon rehellinen: en vie lavalle parasta itseeni. Periks en haluu kuitenkaan antaa. Syy tähän kaikkeen on vaan ainoastaa mussa itsessäni, totta kai! Mun kroppani, mun mieleni. Oon saanut parhaat mahdolliset ohjeet ja eväät dieetin läpi viemiseksi ja täysin omaa idiotismia olla noudattamatta niitä.
Jotkut saattavat ajatella, kuinka suuri häpeä on päästää lavalle tällaisen ajatusmaailman omaava kisaaja, joka menee lavalle tuhlaamaan tuomareiden aikaa ja viemään tilaa niiltä, jotka haluavat tätä enemmän kuin mitään? Haluan minäkin, mutta myönnetään pois: harvalle tämä mitään herkkua on enää tässä vaiheessa, vaikka hymyssä suin muuta väitetäänkin. Jokainen tietää miksi tätä tekee ja jokaisella on lopultakin omat motivaationsa. Itse pyysin aikanaan valmentajaani sanomaan rehellisesti, onko mulla mitään mahdollisuuksia olla kärjessä ja pettymys oli suuri, kun vastaus oli, että nyt katsotaan minne asti se kunto riittää. Ajatus oli silloin, etten halua olla lavalla jos ei ole mitään mahdollisuuksia voittaa. Nyt ajatusmaailma on kääntynyt juurikin toisin: haluan vaan tietää, että minne asti tällä kunnolla päästään ja ottaa oppia. Ehkä ensi kertaan, ehkä vain kokemusta rikkaampana.
Lopultakin, mitä tää kaikki tekee musta? Kyllä, viime kirjoituksen perusteella hirviön, mutta myös ihmisen. Ihminen on erehtyväinen. Tällä hetkellä ainoa kysymysmerkki on se, onko mun erehdykseni kaikki nämä lipsahdukset ja ajatukset vai ylipäänsä olla mukana tässä lajissa?
-Tiia
