Mun särkyä anna mä en

On ihanaa olla oikeassa. Etenkin, kun silloin muut ovat väärässä. On ihanaa nousta muiden yläpuolelle ja tuntea, kuinka oma olemus ja ego pönkittyy muiden kustannuksella. Kun on jumalasta seuraava (jollei joskus hän itse), on sanomattakin selvää, ettei ole oikeaa tai väärää. On vain minä. 

Kukaan ei sano minulle ei. Kukaan ei jätä minua. Minä jätän heidät, jos vain itse haluan. Ja totta kai haluan, koska mikään ei tunnu paremmalta kuin muut anomassa nilkoissa oman jäämisensä puolesta. Ja minä tallaan. Tallaan heidän sormilleen. Joskus jopa kasvoilleen. Kenkäni kastuvat kyyneleistäsi. Häpeäisit. 

Tai älä sittenkään. Itkethän minun takiani. Nesteen pinta yltää silmissäni jo puoleen väliin ja kellertää entisestään.

Kun muut romahtavat, nousen itse ylemmäs. Totta kai, koska kasa jalkojeni alla kasvaa. Kasa, joka ei muodostu ihmisistä vaan heidän sirpaleistaan, jotka yhdistää vain yksi tekijä: minä. Ja taas, on enemmän tilaa hengittää. 

Kun tapasin sinut, olit uhmaava ja samalla huumaava. Kaksi asiaa, jotka saavat minut heikoksi. Mutta en voi olla heikko, en sinun edessäsi. En muiden edessä. 

Meni hetki jos toinenkin, hartiasi oli lysyssä. 

Viikko ja olit jo polvillasi edessäni. Nyt olisi hyvä hetki ottaa sinua käsistä kiinni, olla se joka sinut pelastaa ja nostaa sinut ylös todeten, että kaikki on hyvin. Niin teinkin. Kerran jos toisenkin. Lopulta kyllästyin, koska aloit jo tottumaan siihen. En enää halunnut tyytyä siihen, että nostaisin sinut ylös tai edes jättäisin polvilleen. Kun vain astuin sivuun, kaaduit naamallesi eteeni. Se tyydytys. Oma vikasi, mitäs luotit itseesi... vihdoinkin.

Olit onnekas, kun tapasit minut. Onnekas, koska minä näytin sinulle todellisen luonteesi. Olet heikko. Tai ei. Minä olen vahva. Minä olen sinä. Minä olen kaikki.

Minä uhrasin. Uhrasin aikaani sinuun. Uhrasin hetkiä ja mitä sain? Märät kengät, suuremman egon ja yhden hajotetun mielen lisää kokoelmiini. 

Tyhmempi olisi jo lyönyt sinua. Mutta minä en. Enhän minä sinua satuttaisi.

Olen harvinaisuus ja alkuperäinen nimeni on Narkissos. Nykyään voit kutsua minua millä nimellä ikinä keksitkään, koska olen kuka tahansa, jos niin haluan.

Hard times, harder head

Perspektiivit asioihin saattaa muuttua hyvinkin lyhyessä ajassa. Joskus niinkin nopeasti, ettei niihin ehdi edes itse kehittämään uutta suhtautumista saati sitten tottua. Ehtii ehkä juuri ja juuri reagoida ja sekin reaktio voi olla riskillä tuulesta temmattu. Sitten vaan sormet ristissä toivotaan, että reaktio on oikea tai ainakaan ei saa pahasti selkäänsä, jos se osoittautuu vääräksi. Mutta lopulta; entä sitten vaikka saisikin selkäänsä? Kuinka nousta jaloilleen, kun sinut on piesty tai vähintään läimäisty maahan hetken mielijohteesta toisen oman mielihyvän nostattamiseksi.

Viimeisimmät viikot on olleet mun elämässäni todella opettavaisia. Oon oppinut järisyttävästi itsestäni. Sekä mielestäni että kehostani.
Muutama viikko sitten keskustelin erään ystäväni kanssa elämäntilanteestani ja hän totesi mulle: "Tiia hei, toi on jo silkkaa henkistä väkivaltaa!" Kauhistuin, koska en ollut koskaan ennen kokenut sellaista. Tätäkö se on? Tämä tunne, kun itsetunto on ottanut jalat alleen ja tilalle on tullut se anteeksi pyytelevä pieni nainen, joka tekee mitä tahansa, jotta hän kelpaisi juuri tällaisena kuin on, sekö on henkistä väkivaltaa? Tai no, ei edes tällaisena vaan edes jonkunlaisena, koska on tosiaan valmis vaikka muuttumaan, jotta kelpaisi.
Tuolloin hakkasin päätä seinään ja odotin, että kumpi menee rikki; pää vai seinä. Noh, lopulta ei onneksi kumpikaan, koska nykäsin kypärän päähäni ja aattelin, että minähän en enempää rikki mene. Pari kolausta vielä seinää vasten ja itsetunnon metsästykseen. Kauas se ei ollut kerennyt, luojan kiitos.

Nämä on niitä hetkiä, kun ystävän tuki ja näkökulma on tärkeämpi kuin uskoisikaan. Mutta niiden tehtävä ei ole neuvoa, vaan seistä vierellä ja antaa sinun itse huomata virheesi ja lopulta onnitella, mikäli teit järkevän ratkaisun tai puolestaan tarjota olkapäätään mikäli ratkaisu oli vähemmän oikea. "Mitä mä sanoin"-lauseen voi jokainen tunkea omaan... noh, mihin tahansa.

Mutta se niistä elämän viisauksista. Paljon on siis viime viikot sisältäneet päätöksiä päätöksen perään, mutta niitähän elämä on täynnä. Erään Columbia Universityn tutkimuksen mukaan ihminen tekee keskimäärin 70 pienempää tai suurempaa päätsöstä päivässä. Eli hyvin jokapäiväisestä asiasta on kyse.

Siispä dieettiin. Viikkoja on takana kohta kahdeksan ja ne on olleet yllättävän helppoja. Viikolla 4 tuli aivan käsittämättömät mieliteot, mutta niistäkin selvittiin. Jossain vaiheessa totesin kuitenkin, että "Jos kroppa ei muuttuis tätä tahtia, niin oisin lyönyt jo varmaan hanskat tiskiin!" Onneksi en oo lyönyt.

Dieetillä oon yrittänyt keksiä kaikkea itselle mukavaa tekemistä, jotta ajatukset on pysynyt pois mieliteoista ja on saanut edes hieman tasapainoa työarjelle. Olinkin hyvin onnellinen, kun muutama viikko sitten tiimikaverini Dea nykäisi minua hihasta ja kysyi, josko lähdettäisiin yhdessä käymään yhteisen sponsorimme luona Hämeenlinnassa. Parin päivän päästä suunnattiinkin Sporttimekalle, jossa sain Dealta salin puolella kunnon selkäsaunan ja täydennettiin lisäravinnevarastoja sekä palaveerattiin Rämön Tonin kanssa. Suunnitelmia, suunnitelmia, mutta niistä lisää myöhemmin ;)
Käykääs lukemassa Dean blogia. Dealla paljon asiaa myöskin treenistä ja taustalla mahtava, täysin erilainen tarina kuin itsellä, valmennuksen suhteen. Ihan mahtava mimmi kyseessä!

Käytiin me toisen kilpasiskoni kanssa vähän tuulettumassakin, mut ei enää jaksa niinkun ennen. Dieetti vai vanhuus? ;P 

Toissapäivänä jouluaattona oli ensimmäinen ja varmaankin ainut vapaasyöntipäivä koko dieetillä. Toivon, että ainut. En muista koska olisin ollut noin kipee. Puolet päivästä meni ihan hyvin ja hiilaria upposi paljon. Kello löi neljä ja syötiin jouluateria. Siitä se riemu sitten repesikin. Vartti ruokailun jälkeen saikin huudella äitiä vessassa, kun laatta lensi. Huhhuh. Huono oli jatkui vielä aamullakin siihen hetkeen asti, kun sai aamupuuron alas. Ja luoja miten euforiselta tuntui palata arkeen ton "syrjähypyn" jälkeen. Rakastan tätä dieettiä!

Keskiviikkoaamu vs. keskiviikkoilta vs. torstaiaamu

Paluu arjen herkkuihin: mikrossa lämmitettyä piparkakku protskupatukkaa, mansikoita ja cashewpähkinöitä, nam!

Nyt tuntuu siltä, että kaikki sujuu. Dieettiä myöden. Palaset loksahtelee kohdallen kaikilla elämän osa-alueilla ja on ihanaa olla onnellinen. Vilpittömästi onnellinen.

Lopuksi vielä minä ja upea, ihana ystäväni Kata. Lavalla seistään vierekkäin 16 viikon päästä ja kävi miten kävi (voittohan sieltä tulee), oon tosi ylpeä meistä molemmista! 

Ihanaa loppuvuotta ja nauttikkaa olostanne ja toisistanne, pus! <3

-Tiia

It's okay if it's not okay.

Kertooko jotain tästä dieetistä se, että tää on varmaan viides kerta kun alotan kirjottamaan samaa blogitekstiä, koska edellisten kohdalla on ajatus katkennut tai tullu olo "Mitä helevettiä mä nyt taas oikein höpisen?!"

Näin melkein viiden viikon jälkeen oon jo siis aivan pihalla. Ajatukset harhailee vaikka kuinka keskittyis ja tuntuu, ettei enää kuulekaan tai näekään mitään. Ja vielä ois 19 viikkoa jäljellä. Huhhuh.

Paljon on tullut laiminlyöntejä nyt viiden viikon aikana ja ajatus on ollut omassa navassa 95% ajasta. Kiitos ja anteeks siis teille, jotka ootte mua jaksaneet ja kestäneet katella. Ja niillekin, jotka ei oo. Ei oo helppoo olla mun kanssani tekemisissä, etenkään nyt :D

Oon näiden viikkojen aikana oppinut sen, että on ihan okei, ettei kaikki ole aina okei. Nyt dieetillä tuntuu vähän väliä, ettei mikään oo okei, mutta mä ainakin haluan uskoo, että se kuuluu asiaan. Oishan se enemmänkin outoa, että kehon muokkautuessa mieli pysyis aloillaan. 

On mahtunut myös hetkiä, jolloin itsetunto on tallautunut johonkin maanrakoon tai joskus toisten jalkoihin ja sitä on jopa epäillyt omaa hyvyyttään ja riittämättömyyttään, mutta muistakaa; ootte mahtavia just tollasina. Älkää yrittäkö olla mitään muuta, koska sillä on lyhyet jäljet. Kyllä ne oikeat ihmiset ja asiat löytää teidän luo, jos ne on teidän arvosia. 

Aivan älyttömästi oon saanut palautetta siitä, kuinka pieni nykyään oon. Ihana kuulla sellasta, koska oma mieli toimii niin, että mitään ei oo tapahtunut ennen kuin muut huomaa :D 

Siltikin oon ollut tän suhteen rehellinen: ei tää oo kivaa. Jokainen kokee ja tuntee asiat eri tavalla ja jokaisen kroppa reagoi eri tavalla, mutta mä en ainakaan nauti tästä väsymyksestä, palelusta, nälästä, pinnan kireydestä, unohtelusta, ajoittaisesta energittömyydestä, itkusuudesta tai ylitsepääsemättömistä mieliteoista. Oon kuitenkin yrittänyt pitää nää tuntemukset sisälläni, koska omaa valintaahan tää on. Toki oon vastannut rehellisesti niille, joilla on kokemusta tai tulee olemaan kokemusta tästä tai joiden haluun ymmärtävän mun mielen koukeroitani. Mä uskon, että kyllä tää tästä helpottuu, kunhan kaikkeen tulee rutiini. 

Kuitenkin päällimmäisenä tunteena mielessä on ylpeys. Ylpeys siitä, että oon tullut näin pitkälle ja etenkin siitä päättäväisyydestä, että eteenpäin mennään. Toki kroppa pienenee, mutta samaa tahtia mieli kasvaa. Ja mä uskon, että jos tää tunnelataus kasvaa tätä tahtia, tullaan lavalla näkemään onnellisin nainen koskaan ja varmasti jopa onnen kyyneleitä. Koska se isoin pyttyhän sieltä haetaan, muuhun ei tyydytä ;)

Nyt kun se "ainoa nautinto" eli rasvanen ja sokerinen ruoka (ja jopa ajatus siitä) on viety kokonaan pois, on aivan käsittämätöntä kuinka paljon sitä nauttii muista asioista. Esimerkiks eilen ostin aivan ihanan tuoksusen uuden suihkusaippuan ja oon aivan älyttömän onnellinen siitä! Siis mikä dieettihörhö!? :D 

Tästä haaveilen...

...tätä saan. Ei huono vaihtari ;)

Eilen istuttiin pitkästä aikaa iltaa yhden parhaan ystävän kanssa. Aiemmin oltaisiin pidetty cheati-ilta ja vedetty mäkkäriä ja karkkia, mut eilen väsättiin uunilohta ja illalla protskupannareita. Ja luoja miten hyvä fiilis oli silti. Ruokaa, saunaa, leffaa, Vita Liberataa ja kasvonaamioita.. mitä muuta hyvä ilta enää kaipaa? Näitä siis lisää, oon heti messissä! :)

Ens viikolla pitäis vielä näyttää kunto toimistolla ja siitä seuraavalla viikolla nopea tsekkaus ja ohjeet jouluks. Silloin saa ainakin näillä näkymin syödä, ah! Ja kauhulla sitä odottaen; kroppa tykkää varmasti hyvää siitä rasvasesta jouluruuasta näiden viikkojen jälkeen :D Mutta silon on parasta ne pitkät vapaa, aikaa rentoutua ja viettää aikaa läheisten kanssa. Ja treenata.

Nauttikaa siitä mitä teillä on ympärillä, se on mielettömämpää kun uskottekaan :)

-Tiia