Kukaan ei sano minulle ei. Kukaan ei jätä minua. Minä jätän heidät, jos vain itse haluan. Ja totta kai haluan, koska mikään ei tunnu paremmalta kuin muut anomassa nilkoissa oman jäämisensä puolesta. Ja minä tallaan. Tallaan heidän sormilleen. Joskus jopa kasvoilleen. Kenkäni kastuvat kyyneleistäsi. Häpeäisit.
Tai älä sittenkään. Itkethän minun takiani. Nesteen pinta yltää silmissäni jo puoleen väliin ja kellertää entisestään.
Kun muut romahtavat, nousen itse ylemmäs. Totta kai, koska kasa jalkojeni alla kasvaa. Kasa, joka ei muodostu ihmisistä vaan heidän sirpaleistaan, jotka yhdistää vain yksi tekijä: minä. Ja taas, on enemmän tilaa hengittää.
Kun tapasin sinut, olit uhmaava ja samalla huumaava. Kaksi asiaa, jotka saavat minut heikoksi. Mutta en voi olla heikko, en sinun edessäsi. En muiden edessä.
Meni hetki jos toinenkin, hartiasi oli lysyssä.
Viikko ja olit jo polvillasi edessäni. Nyt olisi hyvä hetki ottaa sinua käsistä kiinni, olla se joka sinut pelastaa ja nostaa sinut ylös todeten, että kaikki on hyvin. Niin teinkin. Kerran jos toisenkin. Lopulta kyllästyin, koska aloit jo tottumaan siihen. En enää halunnut tyytyä siihen, että nostaisin sinut ylös tai edes jättäisin polvilleen. Kun vain astuin sivuun, kaaduit naamallesi eteeni. Se tyydytys. Oma vikasi, mitäs luotit itseesi... vihdoinkin.
Olit onnekas, kun tapasit minut. Onnekas, koska minä näytin sinulle todellisen luonteesi. Olet heikko. Tai ei. Minä olen vahva. Minä olen sinä. Minä olen kaikki.
Minä uhrasin. Uhrasin aikaani sinuun. Uhrasin hetkiä ja mitä sain? Märät kengät, suuremman egon ja yhden hajotetun mielen lisää kokoelmiini.
Tyhmempi olisi jo lyönyt sinua. Mutta minä en. Enhän minä sinua satuttaisi.
Olen harvinaisuus ja alkuperäinen nimeni on Narkissos. Nykyään voit kutsua minua millä nimellä ikinä keksitkään, koska olen kuka tahansa, jos niin haluan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti