Hirviö tuli taloon

Puolitoista viikkonon kulunut saman katon alla vanhusten kanssa ja nyt on huomannut itsessään aivan uusia puolia, jotka oli (onneksi) Tampereella asuessa pysyneet suht visusti piilossa. On itsellekin aivan järisyttävää, noloa ja vihastuttavaa huomata, ettei ole enää ollenkaan oma itsensä. Normaalisti pystyn heittämään meidän rentoa "perusläppää" mummon kanssa ja nauttimaan mummon hölmöilystä sekä ystävien utelusta ja huoliensa jakamisesta ja nyt se kaikki on silkka punainen vaate. Aivan käsittämättömän pienet asiat saa raivon partaalle ja huuto meinaa tulla vaikka vaan siitä, jos joku ei kuule ensimmäisellä kerralla mitä sanon.

HÄVETTÄÄ. Hirviö on tullut taloon.

Haluisin aivan älyttömästi sen vanhan Tiian takaisin. En tiiä onko se lopulta yhtään sen parempi, mutta sen kanssa pystyn itse elämään ilman tätä ainaista v**utusta omasta itsestä.

Ja ei, ei auta vaikka kuinka päättäisin, että nyt käyttäydyn, siedän, kuuntelen, keskustelen ja osaan olla oikeeseen aikaan hiljaa. Ei auta mitään. Taas se mörkö nostaa päätään ja huutokonsertti on valmis. Tänään lopullinen herääminen tähän tuli, kun mummo totesi "Tiia hei, ei kaikki muut oo aina tyhmiä ja vaan sinä fiksu."

Harmittaa olla näin kamala ihmisiä kohtaan, jotka auttaa kaikessa mahdollisessa sekä henkisesti, että materiaalisesti, vaikkei todellakaan tarvitsis. Yli 23 vuotta oon näiden ihmisten kanssa viettänyt aikaa ja ensimmäistä kertaa koskaan häpeä on niin suuri, että voisin kadota maan alle.

Hommahan paisui niin suureksi, että kiukuissani kielsin erästä läheisintä ihmistä tulemasta katsomaan kisoja. Tiedän, että myöhemmin harmittaa, mutta niin harmittaa nytkin... oma itseni.

Selitys ei ole "koska dieetti". Tai on, mutta se ei paljoa muita lohduta. Oma valinta. Tässä yksi SUURI syy, miksi odotan, että nää seuraavat kahdeksan viikkoa menis nopeesti.

Huomaa myös sen, että kaikki keskustelut, joihin joutuu keskittymään vähänkään, on kuin vetäis huippu urheilusuorituksen. Lataus niihin tulee olla aivan äkytön ja niiden jälkeen on usein aivan poikki, eikä jälkeenpäin pahemmin muista, mistä edes keskusteltiin. Kaiken ylimääräisen kanssakäymisen haluais vaan sulkea pois, mutta kuitenkaan mikään ei oo ylimäärästä. Kaikki on yhtä tärkeää, jokainen on tärkeä. Siksi tää turhauttaa. Etenkin varmasti muita.

Muistan yksillä Fitfarmin Fitness-päivillä kun eräs dieettiläisistä sanoi, että puoliso on sanonut suoraan, että kyllä on nainen muuttunut henkisesti dieetin aikana ja dieetti on ollut todella raskasta parisuhteelle. Nyt ymmärrän oikeasti mitä tällä tarkotettiin. Pitänee varmaan huokaista helpotuksesta jokaisen miehen puolesta, joka ei joudun arkeaan jakamaan nyt mun kanssani. 

Pitkään tuli kitistyä sitä itkuherkkyyttä, mutta täytyy sanoa, että sekin oli parempi kuin tämä. Vieläkö saa vaihtaa?

Tänään löysin sen oman hirviön itselleni. Vaikka kaikki tuntuu olevan lopultakin todella hyvin, on mieli heikko tunnesyöjällä. Niin se neiti Rinskoi löysi tänään itsensä toistamiseen dieetin aikana leipä kädessä. Tässä on menty jo viikko tolkulla käytännössä gluteenittomalla ja kroppa on koko ajan huutanut viljaa aivan hulluna. Nyt sitten tuli itsenäinen tankkaus. Täysin suunnittelematta ja täysin tyhmästä päähänpistosta. Lupasin ensimmäisen kerran jälkeen, että tähän tää jäi, mutta niin se tapahtui taas.
Totesin itselleni kuitenkin, että tärkeintä on nyt kuitenkin se, että se tapahtui. Se oli, se meni. Sitä ei vatvota, ei stressata, ei murehdita. Katse eteenpäin, ohjeet käteen ja taas mennään niin kuin kuuluukin. Pari syvää hengenvetoa ja katse kahdeksan viikon päähän ja visusti. En viitsi edes päätä seinään lyödä. Mitä se auttais, kun se on sekasin jo muutenkin?
Syitä voidaan etsiä ja totta kai tähän on pakko vetää yksi ihan turha tekosyy: tällä viikolla kropassa on huomannut oikeasti suurta energiavajetta uuden duunin takia, jossa 7,5 tuntia päivässä tehdään todella fyysistä hommaa ja kulutukset on pilvissä ja hiki lentäis, jos enää tässä kohtaa hikoiluttaisi. Seliseli, narinari. Ugh, olen selitellyt.

Ystävät, rakkaat, läheiset ja sukulaiset: kiitos ja anteeksi. Pus.

<3:Tiia

Mistä onni ja rakkaus löytyy?

Tän viikon aikana oon alkanut taas uskomaan, että kaikella on tarkoituksensa. Kun yks ovi sulkeutuu, seuraava avautuu. Ja jos ei avaudu, mee siitä perkeleen ikkunasta.

Jokainen valitsee itse, miten suhtautuu arkeen, vastoinkäymisiin, onnistumisiin, onneen, rakkauteen etc.. eli elämään ylipäänsä iloineen ja suruineen. Jos nykäsee katkasimen off-asentoon ja päättää, että kaikki on paskaa niin mä takaan: sitä se myös on. Jos taas kytkin on on-asennolla ja kaikesta yrittää löytää jotain positiivista niin tadaa: sitä myös löytyy... vaikka sitten väkisin.

Kenellekään ei oo varmasti jäänyt epäselväksi, kuinka raskas tää dieetti on mulle ollut koko ajan, poislukien aivan ensimmäiset viikot. Jotenkin tähän rankkuuteen on omalta osaltaan turtunut ja väsymykseen tottunut. En enää edes mieti omaa kuntooni tai funtsi seuraavia päiviä turhan tarkasti. Teen mitä käsketään ja valmentajan tehtävä on huolehtia mun kunnostani ja fiksailla kaikkea sen mukaisesti. Herran haltuun siis sanan mukasesti.

Tää ajattelutapa on helpottanut arjesta selviimistä paljon, koska on päästy pois siitä oravanpyörästä, että stressaan kuntoa ja kroppa reagoi siihen nesteisellä kropalla ja kortisolin tason nousulla. Ja taas stressataan sitä kuntoa ja sama kaava jatkuu.

Selkä teki tenät päälle viikko sitten ja siitä on selvitty pikkuhiljaa ja lääkkeistä luovuin heti kun mahdollista. Parasetamolin määrä kropassa oli niin huikea, että nestettä oli kertynyt varmaan se parisen kiloa. No onko ihmekään, jos vetää sitä sen 4g päivässä naamaansa.

Eron huomas samantien kun lääkkeet jätti pois.. ja kun luopui siitä toisesta pahasta: pastasta. Se ei vaan meikäläisen kropalla enää sovi. Pitkään sitä pystyi syömään, mutta tätä nykyä se turvotus ja vatsakivut on jotain aivan kauheeta. Etenkin iltasin. Nyt siis riisillä ja joskus perunalla loppuun asti. Josko kroppakin toimis toivotulla tavalla. Ainakin itestä tuntuu, että muutamassa päivässä on kadonnu vyötäröltä taas se viitisen senttiä ja kroppa tiivistyy taas... vihdoinkin!

Löysin sattumalta vanhan kuvan, joka on otettu palttiarallaa vuos sitten Paljon on tapahtunut (okei, nyt oon dieetillä, toisessa kuvassa en) ja paljon tulee vielä tapahtumaan :)

Kuitenkin palatakseni siihen mistä koko tekstin aloitin. Jotkut tietääkin, että lähdin kaupanalalta kokeilemaan siipiäni tossa loppuvuodesta. No, syystä tai toisesta löysin itseni aika pian ettimästä taas uusia duuneja ja olinkin viittä vaille saamassa unelmaduunia Tampereelta. Mikään ei oo niin varmaa kuin epävarma ja maanantaina tulikin tieto, että se duuni menikin sivu suun. Noh, ei paljoa tarvinnut miettiä, että mitäs nyt sitten vaan soitin samantien äidille ja ilmotin, että muutan takasin kotiin eli sinne mistä oon kotosinkin. Eihän
Mun onnekseni olin kuitenkin maanantai päivällä saanut puhelun, jossa mua kosiskeltiin töihin huomattavasti lähemmäs tätä kotikaupunkia. Perjantai aamuun jouduin oottamaan varmistusta siitä duunista ja heti kun sen sain, kimpsut ja kampsut kantoon ja kohti Etelä-Suomea.
Hyvinkää kutsuu siis jälleen ja se tuntuu aivan pirun hyvältä.

Olkaa siis rakkaat ihmiset siellä, missä teidän on hyvä olla.

 Tässä siis syy, miksen monelle ystävälle ole ilmoittanut muutosta ennestään mitään. Pahoitteluni siitä, ootte rakkaita ja teitä tulee ikävä, mutta onneks autot ja junat kulkee.

Heti ekana iltana taas mietin, että luoja anna mun tästä selvitä. Niin paljon kun isovanhempiani rakastankin, niin toivon, ettei kauheita aikoja tarttis niiden nurkissa olla. Muiden eväät vs. mun eväät. Ja se heikoin kohta: pulla ja letut...

...suklaa. Ja taas on uutuus karkkeja, joita pääsee testailemaan yheksän viikon päästä ;) Nää oli muiden eväinä.. ylläripylläri.

Tuntuu, että sydämeltä putos kevyet satakiloa paino lastia ja hengitys kulkee taas normalisti. Hommat rullaa paremmin kuin aikoihin, enkä oikein keksi edes väkisin mitään mistä stressata. Aika onnellinen mimmi siis kyseessä ;)

Eilinen ystävänpäivä tuli jotenkin aivan puskista. Olin unohtanut koko asian ja aamullakaan en vielä tajunnut, vaikka sain ystävältä ihanan alkaneen päivän toivotuksen.. johtuu varmaan siitä, että kyseinen ystävä harrastaa niiden lähettämistä muulloinkin kun ystävänpäivänä, kiitos siitä <3

Kyllä se aika pian sitten selkis mikä päivä on, kun avas Facebookin ja seinä täytty millon minkäkinmoisista ystävänpäivätoivotuksista.

Mä päätin ostaa itselleni ystävänpäivälahjan, koska luulin, etten sellaista tulis saamaan ja hurraa: kilo tuoreita mansikoita! Just for me from myself.

Ja oli muuten hyviä ja makeita, vaikka nyt ollaankin keskellä talvea ja Espanjastahan nää oli. Mutta suosittelen, Citymarket ja 4,99€/kg ;)

Facebookin seinä täytty kaikenmoisista kakkujen ja leivosten kuvista, mutta mikäs onkaan dieettiläisen päivän kohokohta ja ystävänpäiväherkku? Banaania ja kahvia. Kuinka surkeeta, mutta niin taivaallisen hyvää :D

Sain lopulta kuitenkin ystävänpäivälahjan muulta suunnalta, kun tajusin, ettei sen ystävänpäivälahjan tartte olla aina jotain materiaa. Se voi olla vaikkapa muutama tunti rupattelua hyvässä seurassa, kuten eilen :) arvostakaa näitä hetkiä, koska nekään ei oo itsestäänselvyys.

Melkein täydellistä oli alottaa tää aamu aamuaerobisella paukkupakkasessa keskellä metsiä ja peltoja ja puurolla ja munakkaalla tuoreilla mansikoilla. Nytkin aurinko paistaa ja päivä on kauneimmillaan... ja minä istun sisällä konetta näpyttämässä :D

Mistä siis onni ja rakkaus löytyy?

Ne löytyy teistä itsestänne. 

Olkaa siellä, missä teidän on paras olla. Tehkää itse itsenne onnellisiks. Jos ette pysty siihen itse, ei siihen pysty kukaan muukaan. Hemmotelkaa ja arvostakaa itseänne, ootte arvookkaampia, kun uskottekaan. Pus <3

-Tiia

Ja kaikista vahvin on rakkaus

"Jos me kaikki oltaisiin samanlaisia, ni helppohan mun olis antaa vaan laatikosta samat ohjeet jokaselle ja sit dieetattais!" Nää sanat jäi mun mieleeni eniten viime kuntotsekissä, joka pidettiin aika nopeella aikataululla, koska tällä likalla meinas levitä kuuppa.

Oon stressannu aivan älyttömistä asioista. Yks suurimmista stressin (ja jopa syyllisyyden) tuntemuksista on tullut siitä, että oma pääkoppa on ollut näin kovilla, vaikka hiilaria menee koneeseen enemmän kun monella offilaisella. "Sulla on noin paljon hiilaria, mitä sä valitat!?" "Ei toi voi olla vielä vaikeeta! Sullahan on ruokaa vielä mielinmäärin." Kerroin näistä tuntemuksista valmentajalle ja jos joku ei nyt arvaa Foban vastausta, voi aloittaa tekstin lukemisen alusta.

Tänään vasta tajusin, miten itsekäs sitä on tullut oltua ja on edelleen. Tiiän, että offiarki tulee olemaan aika paljon erilaista kun nyt. Toki herkuttelin sillonkin ja vedin viimesen kuukauden aika överiks syömisten osalta, mutta on osattava jarruttaa ja päästää irti.
Muistan sen yhden kerran, kun jätin menemättä hyvälle ystävälle vaan sen takia, että oli treenattava vielä kerran sillä viikolla. Ystävä asuu melkein 200km päässä Tampereesta ja satuin olemaan viikonlopun kulmilla. Valitsin salin, en ystävää. Sali ei oo ystävä. Toki siellä voi purkaa paineita ja se toimii eräänlaisena terapiana, mutta aika hiljasta ja yksinäistä tulee olemaan, jos elämässä on sali muttei ystäviä.

En halua valita enää ikinä noin.

Se kupla oli valtava. Kukaan muu ei voinut sitä puhkasta paitsi minä ite ja nyt dieetillä oon vasta nähnyt sen kuplan kaikessa komeudessaan; aika rumaa jälkeä oon saanut aikaseksi sillä joidenkin ihmissuhteiden osalta.

Paljon on tullut tajuttua viime aikoina. Ja vasta nyt on tajunnut sen oman heikkoutensa ja myöntänyt, että kyllä sitä vaan tulee äitiäkin ikävä, vaikka ikää ois kuinka paljon... tai siis vähän niinkuin mulla vielä. Oon luvannut äidille viettää sen kanssa lähiaikoina naistenillan. Olla vaan. Puhua. Saunoa. Nauraa. Meidän tapauksessa itkeäkin. Olla vaan niinkuin oltiin monta vuotta aikanaan, kun en vielä osannut noista oikein mitään äidin kanssa tehdä.
Töissä työkaveri totesi kerran, että "Mahtaa äitisi olla susta huolissaan, kun tollasta harrastat ja teet." Puhuin asiasta äidin kanssa ja äidin vastaus oli mitä ihanin: "Miks olisin? Sä elät ja syöt terveellisesti ja oot menossa kisoihin. Saat olla itsestäs ylpeä, tohon hommaan ei monikaan pystyis." Heti kun kisaliput tuli myyntiin, oli äiti ensimmäinen, joka oli niitä ostamassa ja oli huolissaan kun ei niitä löytänyt mukamas lippupalvelusta.
Myönnetään, kyyneleet virtaa tätä kirjottaessa. Itkupilli mikä itkupilli. Oot äiti rakas <3

Palatakseni itse asiaan eli dieettiin niin kaikki on ollut viime aikoina suorastaan helvettiä. Ei ehkä dieetin osalta, mutta painetta on ollut niin monesta muustakin suunnasta. "Kyllä niin nostan sulle hattua kun käyt vielä samalla töissäkin!" Ihana ystävä, jonka kanssa ollaan samassa veneessä. Kiitos siitä <3
Mä nostan hattua jokaiselle, joka tätä tekee. Ja etenkin niille, jotka huolehtii vielä samaan aikaan lapsistaan ja perheestään ja kokee vaikeita vastoinkäymisiä kesken projektin ja silti jatkaa kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.

Kuulemma vielä muutama viikko vedetään korkeilla hiilareilla. Kroppa suodattaa niitä turhankin hyvin ja tarttee niitä PALJON jotta lihas säilyis. Fobba viimeks totesikin, että oisin lavalla 35 kilonen luuranko, jos nyt pudotettaisiin hiilarit alas. Pyöreyttä siis tiedossa vielä hetken.

Vaikka painolle ei oo tapahtunut laskua enää aikoihin, oon kuulemma kiristynyt. Kuulemma. Paha mennä itse sanomaan. Palat loistaa yötä päivää ja olkalihakset erottuu kunnolla, joten enköhän :D

Tää dieetti on muutenkin eronnut muiden dieeteistä mitä kummallisimmilla tavoilla. Itken koko ajan, posket on lommolla vaikka ruokaa mätetään hulluna ja makeenhimoihin on mitä kummallisimmat hoitokeinonsa.
Oon ihan mummoutunu. Illat haluu vaan ottaa itselleen ja mikäs sen parempaa tekemistä kun leipoa tai neuloa. Oon ihan höppänä, tiedetään :D

Viikonloppuna luotin kuitenkin Lidlin tarjontaan ennen tätä leivonta puuskaa. Aika tylsää. 

Kukin tyylillään, mun tyylini on vaan vähän uniikimpi

Viime aikoina on yöunet jääny aika vähälle. Toivotaan, että kyseessä on vaan väliaikanen ongelma. Etenkin töissä vaivaa palelukohtaukset ja tuppee koneella istuessa toi ääreisverenkierto vähän kärsimään. 

Kynsien sinisyys oli vaikee taltioida kuvaan, mutta näkyy se hieman. Tätä joka päivä. 

Tällä viikolla saattaa mun elämäni saada täysin uuden suunnan. Pitäkäähän kaikki peukut pystyssä, että niin tapahtuu niin voin ehkä jossain kohtaa paljastaakin, että mikä homma on kyseessä ;)

Pítäkää huolta toisistanne ja ne oikeesti tärkeet ihmiset lähellänne. Toisen mahdollisuuden saaminen ei oo koskaan päivänselvää.

-Tiia