Oon stressannu aivan älyttömistä asioista. Yks suurimmista stressin (ja jopa syyllisyyden) tuntemuksista on tullut siitä, että oma pääkoppa on ollut näin kovilla, vaikka hiilaria menee koneeseen enemmän kun monella offilaisella. "Sulla on noin paljon hiilaria, mitä sä valitat!?" "Ei toi voi olla vielä vaikeeta! Sullahan on ruokaa vielä mielinmäärin." Kerroin näistä tuntemuksista valmentajalle ja jos joku ei nyt arvaa Foban vastausta, voi aloittaa tekstin lukemisen alusta.
Tänään vasta tajusin, miten itsekäs sitä on tullut oltua ja on edelleen. Tiiän, että offiarki tulee olemaan aika paljon erilaista kun nyt. Toki herkuttelin sillonkin ja vedin viimesen kuukauden aika överiks syömisten osalta, mutta on osattava jarruttaa ja päästää irti.
Muistan sen yhden kerran, kun jätin menemättä hyvälle ystävälle vaan sen takia, että oli treenattava vielä kerran sillä viikolla. Ystävä asuu melkein 200km päässä Tampereesta ja satuin olemaan viikonlopun kulmilla. Valitsin salin, en ystävää. Sali ei oo ystävä. Toki siellä voi purkaa paineita ja se toimii eräänlaisena terapiana, mutta aika hiljasta ja yksinäistä tulee olemaan, jos elämässä on sali muttei ystäviä.
En halua valita enää ikinä noin.
Se kupla oli valtava. Kukaan muu ei voinut sitä puhkasta paitsi minä ite ja nyt dieetillä oon vasta nähnyt sen kuplan kaikessa komeudessaan; aika rumaa jälkeä oon saanut aikaseksi sillä joidenkin ihmissuhteiden osalta.
Paljon on tullut tajuttua viime aikoina. Ja vasta nyt on tajunnut sen oman heikkoutensa ja myöntänyt, että kyllä sitä vaan tulee äitiäkin ikävä, vaikka ikää ois kuinka paljon... tai siis vähän niinkuin mulla vielä. Oon luvannut äidille viettää sen kanssa lähiaikoina naistenillan. Olla vaan. Puhua. Saunoa. Nauraa. Meidän tapauksessa itkeäkin. Olla vaan niinkuin oltiin monta vuotta aikanaan, kun en vielä osannut noista oikein mitään äidin kanssa tehdä.
Töissä työkaveri totesi kerran, että "Mahtaa äitisi olla susta huolissaan, kun tollasta harrastat ja teet." Puhuin asiasta äidin kanssa ja äidin vastaus oli mitä ihanin: "Miks olisin? Sä elät ja syöt terveellisesti ja oot menossa kisoihin. Saat olla itsestäs ylpeä, tohon hommaan ei monikaan pystyis." Heti kun kisaliput tuli myyntiin, oli äiti ensimmäinen, joka oli niitä ostamassa ja oli huolissaan kun ei niitä löytänyt mukamas lippupalvelusta.
Myönnetään, kyyneleet virtaa tätä kirjottaessa. Itkupilli mikä itkupilli. Oot äiti rakas <3
Palatakseni itse asiaan eli dieettiin niin kaikki on ollut viime aikoina suorastaan helvettiä. Ei ehkä dieetin osalta, mutta painetta on ollut niin monesta muustakin suunnasta. "Kyllä niin nostan sulle hattua kun käyt vielä samalla töissäkin!" Ihana ystävä, jonka kanssa ollaan samassa veneessä. Kiitos siitä <3
Mä nostan hattua jokaiselle, joka tätä tekee. Ja etenkin niille, jotka huolehtii vielä samaan aikaan lapsistaan ja perheestään ja kokee vaikeita vastoinkäymisiä kesken projektin ja silti jatkaa kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.
Kuulemma vielä muutama viikko vedetään korkeilla hiilareilla. Kroppa suodattaa niitä turhankin hyvin ja tarttee niitä PALJON jotta lihas säilyis. Fobba viimeks totesikin, että oisin lavalla 35 kilonen luuranko, jos nyt pudotettaisiin hiilarit alas. Pyöreyttä siis tiedossa vielä hetken.
Vaikka painolle ei oo tapahtunut laskua enää aikoihin, oon kuulemma kiristynyt. Kuulemma. Paha mennä itse sanomaan. Palat loistaa yötä päivää ja olkalihakset erottuu kunnolla, joten enköhän :D
Tää dieetti on muutenkin eronnut muiden dieeteistä mitä kummallisimmilla tavoilla. Itken koko ajan, posket on lommolla vaikka ruokaa mätetään hulluna ja makeenhimoihin on mitä kummallisimmat hoitokeinonsa.
Oon ihan mummoutunu. Illat haluu vaan ottaa itselleen ja mikäs sen parempaa tekemistä kun leipoa tai neuloa. Oon ihan höppänä, tiedetään :D
Kukin tyylillään, mun tyylini on vaan vähän uniikimpi
Viime aikoina on yöunet jääny aika vähälle. Toivotaan, että kyseessä on vaan väliaikanen ongelma. Etenkin töissä vaivaa palelukohtaukset ja tuppee koneella istuessa toi ääreisverenkierto vähän kärsimään.
Kynsien sinisyys oli vaikee taltioida kuvaan, mutta näkyy se hieman. Tätä joka päivä.
Tällä viikolla saattaa mun elämäni saada täysin uuden suunnan. Pitäkäähän kaikki peukut pystyssä, että niin tapahtuu niin voin ehkä jossain kohtaa paljastaakin, että mikä homma on kyseessä ;)
Pítäkää huolta toisistanne ja ne oikeesti tärkeet ihmiset lähellänne. Toisen mahdollisuuden saaminen ei oo koskaan päivänselvää.
-Tiia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti