Mitä tänne jää?

"Joskus täytyy käydä kaukana nähdäkseen lähelle, reunalta toiselle."

Toi lause pätee niin moneen asiaan. Parisuhteisiin, arkeen, työhön, lapsiin... Viime aikoina se on mulla pätenyt tähän dieettiin ja ylipäänsä kisaamiseen. On oppinut näkemään ne asiat, joita oikeasti arvostaa omassa arjessaan, jota on elänyt koko aikuisikänsä poislukien viimeiset neljä kuukautta. Miten muutama kuukausi voi opettaa ihmistä näin paljon?

Paljon (ihan liikaakin) pohdin elämää dieetin jälkeen. En enää niinkään sitä, mitä aion mättää suustani alas vaan arkea ylipäänsä. Mitä jää, kun ei enää tarviikaan tehdä aerobisia ja tai ole pakko kantaa vaakaa mukaan joka paikkaan eväskipoista puhumattakaan? Mikä tunne on se, kun voi syödä sämpylän tai vaikka jopa suklaata ilman morkkista ja pelkoa, että koko homma menee aivan läskiksi ja elämä loppuu siihen? Mitä sitä tekee, kun on iltasin aikaa muuhunkin kuin seuraavan päivän ruokien punnitsemiseen ja valmisteluun?

Mitä mun elämässäni on enää jäljellä 19.4. jälkeen?

Näiden pohdinta tuo hymyn huulille; mua odottaa ihana, kiireetön ja stressitön arki. Sitä kaipaan ja sen haluun takaisin.

Voiko suklaa tuodo onnea? Voi. Oon etsinyt hyvää oloa ja onnea elämässäni niin monin keinoin viime vuosina, että tässä on mun paras ja turvallisin vaihtoehtoni. (Ja kyllä, nämä on kiltisti kaapissa odottamassa.)

Paljon ollaan ystävien (kisaavien ja lajia vierestä seuraavien) kanssa mietitty ja pohdittu tän merkitystä ja aikaansaamaa muutosta. Moni on musta huolissaan ja myönnetään; niin oon itsekin. Oon treenannut nyt 18 viikkoa putkeen ilman lepoviikkoja ja aina niin täysiä, kun on jaksanut. Hiilareita on riittänyt, mutta tehot treeneissä on laskenut ja kahden käden sormilla on laskettavissa ne kerrat, kun on tullut mentyä riemusta kiljuen salille tän vuoden puolella.
Tänä aamuna olin taas aamuaerobisella ja tuli aivan järjetön mieliteko juosta. No minäpä juoksin. Ja voi luoja sitä tunnetta! Ois voinut vaan jatkaa ja jatkaa ja jatkaa... Olo oli voittamaton ja sellasta fiilistä ei oo liikunnasta saanut enää kuukausiin.
 Oon lipsunut dieetistä ja ollut kokematta morkkista siitä. Oon rehellinen: en vie lavalle parasta itseeni. Periks en haluu kuitenkaan antaa. Syy tähän kaikkeen on vaan ainoastaa mussa itsessäni, totta kai! Mun kroppani, mun mieleni. Oon saanut parhaat mahdolliset ohjeet ja eväät dieetin läpi viemiseksi ja täysin omaa idiotismia olla noudattamatta niitä.

Kyse ei ole vaan kisoista tai kisaamisesta. Kyse on paljosta muustakin, koska usein tulee unohdettua, mistä sitä on aikanaan lähtenyt. Oon ylpeä ja ylpeä siitä, että uskallan olla.

Jotkut saattavat ajatella, kuinka suuri häpeä on päästää lavalle tällaisen ajatusmaailman omaava kisaaja, joka menee lavalle tuhlaamaan tuomareiden aikaa ja viemään tilaa niiltä, jotka haluavat tätä enemmän kuin mitään? Haluan minäkin, mutta myönnetään pois: harvalle tämä mitään herkkua on enää tässä vaiheessa, vaikka hymyssä suin muuta väitetäänkin. Jokainen tietää miksi tätä tekee ja jokaisella on lopultakin omat motivaationsa. Itse pyysin aikanaan valmentajaani sanomaan rehellisesti, onko mulla mitään mahdollisuuksia olla kärjessä ja pettymys oli suuri, kun vastaus oli, että nyt katsotaan minne asti se kunto riittää. Ajatus oli silloin, etten halua olla lavalla jos ei ole mitään mahdollisuuksia voittaa. Nyt ajatusmaailma on kääntynyt juurikin toisin: haluan vaan tietää, että minne asti tällä kunnolla päästään ja ottaa oppia. Ehkä ensi kertaan, ehkä vain kokemusta rikkaampana.

Lopultakin, mitä tää kaikki tekee musta? Kyllä, viime kirjoituksen perusteella hirviön, mutta myös ihmisen. Ihminen on erehtyväinen. Tällä hetkellä ainoa kysymysmerkki on se, onko mun erehdykseni kaikki nämä lipsahdukset ja ajatukset vai ylipäänsä olla mukana tässä lajissa?

-Tiia

Hirviö tuli taloon

Puolitoista viikkonon kulunut saman katon alla vanhusten kanssa ja nyt on huomannut itsessään aivan uusia puolia, jotka oli (onneksi) Tampereella asuessa pysyneet suht visusti piilossa. On itsellekin aivan järisyttävää, noloa ja vihastuttavaa huomata, ettei ole enää ollenkaan oma itsensä. Normaalisti pystyn heittämään meidän rentoa "perusläppää" mummon kanssa ja nauttimaan mummon hölmöilystä sekä ystävien utelusta ja huoliensa jakamisesta ja nyt se kaikki on silkka punainen vaate. Aivan käsittämättömän pienet asiat saa raivon partaalle ja huuto meinaa tulla vaikka vaan siitä, jos joku ei kuule ensimmäisellä kerralla mitä sanon.

HÄVETTÄÄ. Hirviö on tullut taloon.

Haluisin aivan älyttömästi sen vanhan Tiian takaisin. En tiiä onko se lopulta yhtään sen parempi, mutta sen kanssa pystyn itse elämään ilman tätä ainaista v**utusta omasta itsestä.

Ja ei, ei auta vaikka kuinka päättäisin, että nyt käyttäydyn, siedän, kuuntelen, keskustelen ja osaan olla oikeeseen aikaan hiljaa. Ei auta mitään. Taas se mörkö nostaa päätään ja huutokonsertti on valmis. Tänään lopullinen herääminen tähän tuli, kun mummo totesi "Tiia hei, ei kaikki muut oo aina tyhmiä ja vaan sinä fiksu."

Harmittaa olla näin kamala ihmisiä kohtaan, jotka auttaa kaikessa mahdollisessa sekä henkisesti, että materiaalisesti, vaikkei todellakaan tarvitsis. Yli 23 vuotta oon näiden ihmisten kanssa viettänyt aikaa ja ensimmäistä kertaa koskaan häpeä on niin suuri, että voisin kadota maan alle.

Hommahan paisui niin suureksi, että kiukuissani kielsin erästä läheisintä ihmistä tulemasta katsomaan kisoja. Tiedän, että myöhemmin harmittaa, mutta niin harmittaa nytkin... oma itseni.

Selitys ei ole "koska dieetti". Tai on, mutta se ei paljoa muita lohduta. Oma valinta. Tässä yksi SUURI syy, miksi odotan, että nää seuraavat kahdeksan viikkoa menis nopeesti.

Huomaa myös sen, että kaikki keskustelut, joihin joutuu keskittymään vähänkään, on kuin vetäis huippu urheilusuorituksen. Lataus niihin tulee olla aivan äkytön ja niiden jälkeen on usein aivan poikki, eikä jälkeenpäin pahemmin muista, mistä edes keskusteltiin. Kaiken ylimääräisen kanssakäymisen haluais vaan sulkea pois, mutta kuitenkaan mikään ei oo ylimäärästä. Kaikki on yhtä tärkeää, jokainen on tärkeä. Siksi tää turhauttaa. Etenkin varmasti muita.

Muistan yksillä Fitfarmin Fitness-päivillä kun eräs dieettiläisistä sanoi, että puoliso on sanonut suoraan, että kyllä on nainen muuttunut henkisesti dieetin aikana ja dieetti on ollut todella raskasta parisuhteelle. Nyt ymmärrän oikeasti mitä tällä tarkotettiin. Pitänee varmaan huokaista helpotuksesta jokaisen miehen puolesta, joka ei joudun arkeaan jakamaan nyt mun kanssani. 

Pitkään tuli kitistyä sitä itkuherkkyyttä, mutta täytyy sanoa, että sekin oli parempi kuin tämä. Vieläkö saa vaihtaa?

Tänään löysin sen oman hirviön itselleni. Vaikka kaikki tuntuu olevan lopultakin todella hyvin, on mieli heikko tunnesyöjällä. Niin se neiti Rinskoi löysi tänään itsensä toistamiseen dieetin aikana leipä kädessä. Tässä on menty jo viikko tolkulla käytännössä gluteenittomalla ja kroppa on koko ajan huutanut viljaa aivan hulluna. Nyt sitten tuli itsenäinen tankkaus. Täysin suunnittelematta ja täysin tyhmästä päähänpistosta. Lupasin ensimmäisen kerran jälkeen, että tähän tää jäi, mutta niin se tapahtui taas.
Totesin itselleni kuitenkin, että tärkeintä on nyt kuitenkin se, että se tapahtui. Se oli, se meni. Sitä ei vatvota, ei stressata, ei murehdita. Katse eteenpäin, ohjeet käteen ja taas mennään niin kuin kuuluukin. Pari syvää hengenvetoa ja katse kahdeksan viikon päähän ja visusti. En viitsi edes päätä seinään lyödä. Mitä se auttais, kun se on sekasin jo muutenkin?
Syitä voidaan etsiä ja totta kai tähän on pakko vetää yksi ihan turha tekosyy: tällä viikolla kropassa on huomannut oikeasti suurta energiavajetta uuden duunin takia, jossa 7,5 tuntia päivässä tehdään todella fyysistä hommaa ja kulutukset on pilvissä ja hiki lentäis, jos enää tässä kohtaa hikoiluttaisi. Seliseli, narinari. Ugh, olen selitellyt.

Ystävät, rakkaat, läheiset ja sukulaiset: kiitos ja anteeksi. Pus.

<3:Tiia

Mistä onni ja rakkaus löytyy?

Tän viikon aikana oon alkanut taas uskomaan, että kaikella on tarkoituksensa. Kun yks ovi sulkeutuu, seuraava avautuu. Ja jos ei avaudu, mee siitä perkeleen ikkunasta.

Jokainen valitsee itse, miten suhtautuu arkeen, vastoinkäymisiin, onnistumisiin, onneen, rakkauteen etc.. eli elämään ylipäänsä iloineen ja suruineen. Jos nykäsee katkasimen off-asentoon ja päättää, että kaikki on paskaa niin mä takaan: sitä se myös on. Jos taas kytkin on on-asennolla ja kaikesta yrittää löytää jotain positiivista niin tadaa: sitä myös löytyy... vaikka sitten väkisin.

Kenellekään ei oo varmasti jäänyt epäselväksi, kuinka raskas tää dieetti on mulle ollut koko ajan, poislukien aivan ensimmäiset viikot. Jotenkin tähän rankkuuteen on omalta osaltaan turtunut ja väsymykseen tottunut. En enää edes mieti omaa kuntooni tai funtsi seuraavia päiviä turhan tarkasti. Teen mitä käsketään ja valmentajan tehtävä on huolehtia mun kunnostani ja fiksailla kaikkea sen mukaisesti. Herran haltuun siis sanan mukasesti.

Tää ajattelutapa on helpottanut arjesta selviimistä paljon, koska on päästy pois siitä oravanpyörästä, että stressaan kuntoa ja kroppa reagoi siihen nesteisellä kropalla ja kortisolin tason nousulla. Ja taas stressataan sitä kuntoa ja sama kaava jatkuu.

Selkä teki tenät päälle viikko sitten ja siitä on selvitty pikkuhiljaa ja lääkkeistä luovuin heti kun mahdollista. Parasetamolin määrä kropassa oli niin huikea, että nestettä oli kertynyt varmaan se parisen kiloa. No onko ihmekään, jos vetää sitä sen 4g päivässä naamaansa.

Eron huomas samantien kun lääkkeet jätti pois.. ja kun luopui siitä toisesta pahasta: pastasta. Se ei vaan meikäläisen kropalla enää sovi. Pitkään sitä pystyi syömään, mutta tätä nykyä se turvotus ja vatsakivut on jotain aivan kauheeta. Etenkin iltasin. Nyt siis riisillä ja joskus perunalla loppuun asti. Josko kroppakin toimis toivotulla tavalla. Ainakin itestä tuntuu, että muutamassa päivässä on kadonnu vyötäröltä taas se viitisen senttiä ja kroppa tiivistyy taas... vihdoinkin!

Löysin sattumalta vanhan kuvan, joka on otettu palttiarallaa vuos sitten Paljon on tapahtunut (okei, nyt oon dieetillä, toisessa kuvassa en) ja paljon tulee vielä tapahtumaan :)

Kuitenkin palatakseni siihen mistä koko tekstin aloitin. Jotkut tietääkin, että lähdin kaupanalalta kokeilemaan siipiäni tossa loppuvuodesta. No, syystä tai toisesta löysin itseni aika pian ettimästä taas uusia duuneja ja olinkin viittä vaille saamassa unelmaduunia Tampereelta. Mikään ei oo niin varmaa kuin epävarma ja maanantaina tulikin tieto, että se duuni menikin sivu suun. Noh, ei paljoa tarvinnut miettiä, että mitäs nyt sitten vaan soitin samantien äidille ja ilmotin, että muutan takasin kotiin eli sinne mistä oon kotosinkin. Eihän
Mun onnekseni olin kuitenkin maanantai päivällä saanut puhelun, jossa mua kosiskeltiin töihin huomattavasti lähemmäs tätä kotikaupunkia. Perjantai aamuun jouduin oottamaan varmistusta siitä duunista ja heti kun sen sain, kimpsut ja kampsut kantoon ja kohti Etelä-Suomea.
Hyvinkää kutsuu siis jälleen ja se tuntuu aivan pirun hyvältä.

Olkaa siis rakkaat ihmiset siellä, missä teidän on hyvä olla.

 Tässä siis syy, miksen monelle ystävälle ole ilmoittanut muutosta ennestään mitään. Pahoitteluni siitä, ootte rakkaita ja teitä tulee ikävä, mutta onneks autot ja junat kulkee.

Heti ekana iltana taas mietin, että luoja anna mun tästä selvitä. Niin paljon kun isovanhempiani rakastankin, niin toivon, ettei kauheita aikoja tarttis niiden nurkissa olla. Muiden eväät vs. mun eväät. Ja se heikoin kohta: pulla ja letut...

...suklaa. Ja taas on uutuus karkkeja, joita pääsee testailemaan yheksän viikon päästä ;) Nää oli muiden eväinä.. ylläripylläri.

Tuntuu, että sydämeltä putos kevyet satakiloa paino lastia ja hengitys kulkee taas normalisti. Hommat rullaa paremmin kuin aikoihin, enkä oikein keksi edes väkisin mitään mistä stressata. Aika onnellinen mimmi siis kyseessä ;)

Eilinen ystävänpäivä tuli jotenkin aivan puskista. Olin unohtanut koko asian ja aamullakaan en vielä tajunnut, vaikka sain ystävältä ihanan alkaneen päivän toivotuksen.. johtuu varmaan siitä, että kyseinen ystävä harrastaa niiden lähettämistä muulloinkin kun ystävänpäivänä, kiitos siitä <3

Kyllä se aika pian sitten selkis mikä päivä on, kun avas Facebookin ja seinä täytty millon minkäkinmoisista ystävänpäivätoivotuksista.

Mä päätin ostaa itselleni ystävänpäivälahjan, koska luulin, etten sellaista tulis saamaan ja hurraa: kilo tuoreita mansikoita! Just for me from myself.

Ja oli muuten hyviä ja makeita, vaikka nyt ollaankin keskellä talvea ja Espanjastahan nää oli. Mutta suosittelen, Citymarket ja 4,99€/kg ;)

Facebookin seinä täytty kaikenmoisista kakkujen ja leivosten kuvista, mutta mikäs onkaan dieettiläisen päivän kohokohta ja ystävänpäiväherkku? Banaania ja kahvia. Kuinka surkeeta, mutta niin taivaallisen hyvää :D

Sain lopulta kuitenkin ystävänpäivälahjan muulta suunnalta, kun tajusin, ettei sen ystävänpäivälahjan tartte olla aina jotain materiaa. Se voi olla vaikkapa muutama tunti rupattelua hyvässä seurassa, kuten eilen :) arvostakaa näitä hetkiä, koska nekään ei oo itsestäänselvyys.

Melkein täydellistä oli alottaa tää aamu aamuaerobisella paukkupakkasessa keskellä metsiä ja peltoja ja puurolla ja munakkaalla tuoreilla mansikoilla. Nytkin aurinko paistaa ja päivä on kauneimmillaan... ja minä istun sisällä konetta näpyttämässä :D

Mistä siis onni ja rakkaus löytyy?

Ne löytyy teistä itsestänne. 

Olkaa siellä, missä teidän on paras olla. Tehkää itse itsenne onnellisiks. Jos ette pysty siihen itse, ei siihen pysty kukaan muukaan. Hemmotelkaa ja arvostakaa itseänne, ootte arvookkaampia, kun uskottekaan. Pus <3

-Tiia

Ja kaikista vahvin on rakkaus

"Jos me kaikki oltaisiin samanlaisia, ni helppohan mun olis antaa vaan laatikosta samat ohjeet jokaselle ja sit dieetattais!" Nää sanat jäi mun mieleeni eniten viime kuntotsekissä, joka pidettiin aika nopeella aikataululla, koska tällä likalla meinas levitä kuuppa.

Oon stressannu aivan älyttömistä asioista. Yks suurimmista stressin (ja jopa syyllisyyden) tuntemuksista on tullut siitä, että oma pääkoppa on ollut näin kovilla, vaikka hiilaria menee koneeseen enemmän kun monella offilaisella. "Sulla on noin paljon hiilaria, mitä sä valitat!?" "Ei toi voi olla vielä vaikeeta! Sullahan on ruokaa vielä mielinmäärin." Kerroin näistä tuntemuksista valmentajalle ja jos joku ei nyt arvaa Foban vastausta, voi aloittaa tekstin lukemisen alusta.

Tänään vasta tajusin, miten itsekäs sitä on tullut oltua ja on edelleen. Tiiän, että offiarki tulee olemaan aika paljon erilaista kun nyt. Toki herkuttelin sillonkin ja vedin viimesen kuukauden aika överiks syömisten osalta, mutta on osattava jarruttaa ja päästää irti.
Muistan sen yhden kerran, kun jätin menemättä hyvälle ystävälle vaan sen takia, että oli treenattava vielä kerran sillä viikolla. Ystävä asuu melkein 200km päässä Tampereesta ja satuin olemaan viikonlopun kulmilla. Valitsin salin, en ystävää. Sali ei oo ystävä. Toki siellä voi purkaa paineita ja se toimii eräänlaisena terapiana, mutta aika hiljasta ja yksinäistä tulee olemaan, jos elämässä on sali muttei ystäviä.

En halua valita enää ikinä noin.

Se kupla oli valtava. Kukaan muu ei voinut sitä puhkasta paitsi minä ite ja nyt dieetillä oon vasta nähnyt sen kuplan kaikessa komeudessaan; aika rumaa jälkeä oon saanut aikaseksi sillä joidenkin ihmissuhteiden osalta.

Paljon on tullut tajuttua viime aikoina. Ja vasta nyt on tajunnut sen oman heikkoutensa ja myöntänyt, että kyllä sitä vaan tulee äitiäkin ikävä, vaikka ikää ois kuinka paljon... tai siis vähän niinkuin mulla vielä. Oon luvannut äidille viettää sen kanssa lähiaikoina naistenillan. Olla vaan. Puhua. Saunoa. Nauraa. Meidän tapauksessa itkeäkin. Olla vaan niinkuin oltiin monta vuotta aikanaan, kun en vielä osannut noista oikein mitään äidin kanssa tehdä.
Töissä työkaveri totesi kerran, että "Mahtaa äitisi olla susta huolissaan, kun tollasta harrastat ja teet." Puhuin asiasta äidin kanssa ja äidin vastaus oli mitä ihanin: "Miks olisin? Sä elät ja syöt terveellisesti ja oot menossa kisoihin. Saat olla itsestäs ylpeä, tohon hommaan ei monikaan pystyis." Heti kun kisaliput tuli myyntiin, oli äiti ensimmäinen, joka oli niitä ostamassa ja oli huolissaan kun ei niitä löytänyt mukamas lippupalvelusta.
Myönnetään, kyyneleet virtaa tätä kirjottaessa. Itkupilli mikä itkupilli. Oot äiti rakas <3

Palatakseni itse asiaan eli dieettiin niin kaikki on ollut viime aikoina suorastaan helvettiä. Ei ehkä dieetin osalta, mutta painetta on ollut niin monesta muustakin suunnasta. "Kyllä niin nostan sulle hattua kun käyt vielä samalla töissäkin!" Ihana ystävä, jonka kanssa ollaan samassa veneessä. Kiitos siitä <3
Mä nostan hattua jokaiselle, joka tätä tekee. Ja etenkin niille, jotka huolehtii vielä samaan aikaan lapsistaan ja perheestään ja kokee vaikeita vastoinkäymisiä kesken projektin ja silti jatkaa kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.

Kuulemma vielä muutama viikko vedetään korkeilla hiilareilla. Kroppa suodattaa niitä turhankin hyvin ja tarttee niitä PALJON jotta lihas säilyis. Fobba viimeks totesikin, että oisin lavalla 35 kilonen luuranko, jos nyt pudotettaisiin hiilarit alas. Pyöreyttä siis tiedossa vielä hetken.

Vaikka painolle ei oo tapahtunut laskua enää aikoihin, oon kuulemma kiristynyt. Kuulemma. Paha mennä itse sanomaan. Palat loistaa yötä päivää ja olkalihakset erottuu kunnolla, joten enköhän :D

Tää dieetti on muutenkin eronnut muiden dieeteistä mitä kummallisimmilla tavoilla. Itken koko ajan, posket on lommolla vaikka ruokaa mätetään hulluna ja makeenhimoihin on mitä kummallisimmat hoitokeinonsa.
Oon ihan mummoutunu. Illat haluu vaan ottaa itselleen ja mikäs sen parempaa tekemistä kun leipoa tai neuloa. Oon ihan höppänä, tiedetään :D

Viikonloppuna luotin kuitenkin Lidlin tarjontaan ennen tätä leivonta puuskaa. Aika tylsää. 

Kukin tyylillään, mun tyylini on vaan vähän uniikimpi

Viime aikoina on yöunet jääny aika vähälle. Toivotaan, että kyseessä on vaan väliaikanen ongelma. Etenkin töissä vaivaa palelukohtaukset ja tuppee koneella istuessa toi ääreisverenkierto vähän kärsimään. 

Kynsien sinisyys oli vaikee taltioida kuvaan, mutta näkyy se hieman. Tätä joka päivä. 

Tällä viikolla saattaa mun elämäni saada täysin uuden suunnan. Pitäkäähän kaikki peukut pystyssä, että niin tapahtuu niin voin ehkä jossain kohtaa paljastaakin, että mikä homma on kyseessä ;)

Pítäkää huolta toisistanne ja ne oikeesti tärkeet ihmiset lähellänne. Toisen mahdollisuuden saaminen ei oo koskaan päivänselvää.

-Tiia

Put passion in your routines, and your routines can become your passion

Onko elämä kivaa, jos aina on samanlaista? Päivästä toiseen.. On. Tai ainakin arkena. Mitä sitten tapahtuu viitenä päivänä viikossa, jos kerran on kivaa ja ihanaa?

Joka aamu herätyskello soi klo 05:30. Tiiän, se on aikasin, kun työt alkaa vasta kahdeksalta, mutta mä rakastan pitkiä, rauhallisia ja laiskoja aamuja. 

Aamu alkaa aina samalla tavalla: vaatteet niskaan ja koiran kanssa ulos. Mitään lenkkiä me ei vedetä, vaan pikapissat ja sisälle. Me ollaan onneks molemmat aikamoisia vilukissoja/-koiria, joten kauaa ei tartte vartoa.

Sisälle päästyä molemmilla on sama suunnitelma: ruokaa! Siispä suihkuun ja ruuan laittoon. Munakasta ja puuroa, niillä mennään tällä hetkellä aiemman raejuusto puuron sijaan. Koska aikaa on, munakkaan paistan vasta aamusta ja puuron keitän kattilassa aiemman mikron sijaan, niin paljon parempaa! Puuroa vois vetää vaikka neljä lautasellista, joten ton puuroni nautiskelen viimesen päälle sohvalla peiton alla kahvikupposen ja jonkun tv-sarjan jakson kera, mitä nyt on edellisenä iltana tullu laitettua nauhalle. Päälle puolisen tuntia tulee siis vaan oltua sohvalla ja heräiltyä.. ja lisää kahvia.

Kun on vihdoin saanu itseään hieman hereille, pakkelia naamaan ja tukkaa kuosiin. Bussi lähtee vasta puol kahdeksan, joten aikaa on ruhtinaallisesti, onneks! Eväät laukkuun ja menoks eli jäätymään bussipysäkille ja toteamaan taas, että bussi on myöhässä ja taas tuli tultua pysäkille aivan liian aikasin. Noh, vähän karaistuu ainakin tuolla kerrankin kunnon talvessa :D

Kerran-pari viikossa (nyt kun aamuaerobiset väheni) homma menee muutoin samalla tavalla, mutta koiran kanssa ulkoilun jälkeen se ois kamat kasaan, naama kuosiin ja 06:15 lähtevälle bussille ja keskustaan, jossa odottaa aamuaerobinen Katan kanssa. Aamiainen hoituu vasta töissä ja voin kertoa, että kaikkea muuta kun nautinnollisesti siinä kaikessa härdellissä. 

Töissä kympin aikaan olis välipala ja viimestään tuolloin kolmas kuppi kahvia. Vihdoin ruokaa! Ruokailuvälit on arkena päälle kolmisen tuntia eli hieman liikaa, mutta valinnanvaraa ei oikein oo. Noin klo 14 syön toisen hiilarisafkoista ja alan henkisesti latautua treeniin. Aina kun nappaan tän ruuan esille kuuluu jonkun suusta "Oi miten hyvän näköstä!" Kai tää sitten vähän tarttuu muihinkin :D

Kun töistä vihdoin pääsee klo 16, nappaan vedet buusterin naamaan ja talsin jopa vajaan 10 minuutin matkan salille. Salilla mahdollisesti vielä kuppi kahvia ja hetken hengähdys ennen treeniä. 

Etenkin jalkapäiviin valmistautuminen on yhtä helvettiä niin kuin on treenikin. Täys viha-rakkaussuhde on kyllä muodostunu noihin jalkapäiviin.. eihän niitä oo kun se kolme taas viikossa. Kahtena päivänä vielä intervallit päälle, niin tää akka on ihan valmista kauraa!

Joskus harvoin siirrän treeniä illalla, jos tarttee vaikka päästä asioita hoitamaan töiden jälkeen ja sillon mennään usein likkojen kanssa porukalla. Eilen taas lykkäsin kameraa Katan käsiin ja sai jopa kuvaa taas treenistä. Viimenen sarja taas menossa, kuten päätellä saattaa :D

Vauhdilla kauppaan (aina jotain unohtuu joka päivä), himaan suihkuun ja sapuskaa! Usein tää ruoka on tekemättä valmiiks eli ruuan tekoon ja päivän toinen nautinnon hetki: sohvalle peiton alle ja päivän "hiilaripommi" naamaan.... jälkkärinä banaani, ah! Tää on mun päivän ehkä tärkein hetki tai ainakin aika tasoissa aamun kanssa ja tästä en helpolla tingi. Eikä onneks tarviikaan.

Joskus sitä kaipaa arkeen hieman piristystä noissa makeissa ruuissa ja luksusta on tehdä vaikka kunnon "jälkiruokaa".. eli jopa kardemummaa, kanelia ja kinuskikastiketta banaanin kanssa :D Meinasin tehdä banaanipehmistä, mutta jäi laittamatta banaani pakkaseen.

Iltasin tulee vedettyä usein vanukasta, mutta esim. tänään on ollut todella karsee päivä makeenhimon suhteen, joten älynystyrät töihin ja miettimään, mitä siitä iltapalasta sais loihdittuakaan. Noh, satuinpa eksymään Monnatreenaa blogiin, jossa Monna oli tehny joulusia proteiinipipareita. Vähän fiksausta itselle sopivammaks ja se oli siinä! Omasta mielestä taivaallisia, mutta hei, jos kaurapuurokin on mun mielestä taivaallista, niin siihen ei paljoa vaadita :D ohje näihin löytyy tuota pikaa mun Facebookin reseptisivustolta.

Illalla vielä ennen nukkumaan menoa katon seuraavan päivän eväät valmiiks, joita oon väsäilly osittain jo palautusateriaa tehdessä. Samalla mittailen aamuks puuroainekset kattilaan, heitän kardemummaa sekaan, latailen kahvinkeittimen ja mittaan marjat sulamaan. Aamulla unenpöpperössä riittää ihan se kananmuna episodi munakasta varten. 

Jos sänky ei vielä tässä kohtaa kutsu, niin sohva vähintään. Usein mut näkee illalla kutimet kädessä sukkia tai muuta väkertämässä, jotta saa vähän aivoja nollattua, mutta nyttenkin tuli sitten vedettyä iltapäikkärit ja loppuilta meni koneen ääressä... hups :D

Sama homma alkaa seuraavana aamuna uudestaan. Arki on siis aika täys ja aika taitava oon, jos saan muuta menoa enää mahdutettua kalenteriin muulloin kun viikonloppusin. Nekin on usein järjestelykysymyksiä, kuten huomennakin kun vihdoin pitkästä aikaa nään ihanaa ystävää, jonka kanssa tuppaa menemään aina aikataulut ristiin. Arjen luksusta ja piristystä :) 

Ystäville kun olis enemmän aikaa... Usein kuitenkin kun on se tuntikin rauhallista omaa aikaa, jolloin ei tartte tehdä mitään, on ihan kiva vaan istua ja hengitellä. Se ei kuitenkaan vähennä tai väheksy ystävien merkitystä, koska ne on perhe. On vaan parempi, että mä välillä hengittelen, niin mua ehkä kestää ja jaksaa etenkin nyt, kun pääkoppa ei oo ihan täysillä mukana tässä menossa.. vai onko se ikinä?! :D

Viikonlopuille tulee usein säästettyä yks treeni nyt kun treenit lisäänty taas neljästä viiteen. Keskiviikkoisin saa siis usein hengähtää ja se tulee ihan tarpeeseenkin. 

Nauttikaa siis arjesta. Jos jokaisessa päivässä on glamouria ja luksusta, ei lopulta mikään tunnu miltään. Ainakaan mun mielestäni. Pieni luksus arjessa on aina ehkä kuitenkin jossain määrin hyväks ja pitää pilkkeen silmäkulmassa ;)

-Tiia

Tunteet potenssiin sata (dieettiviikko 11)

Hankalampaa, vaikeampaa, ihanampaa, kamalampaa, enegisempää, väsyneempää, ihastuneempaa, paskempaa, nälkäsempää, positiivisempaa... Kaikki tunteet on korostuneet taas ja tuntuvat kertaantuvan potenssiin sata. Valmentajan kanssa pidettiin tästäkin aiheesta palaveria puoltoista viikkoa sitten ja syynä on estrogeenin jyllääminen. Oikein hävettää, kun ei tartte kuin puhua äidin kanssa puhelimessa ja itku tulee samantien... ihan sama missä on: bussissa, töissä, kaupassa, kotona. Samaa tahtia pinna kiristyy ja huomaa, ettei siedä enää oikein mitään. Sellaset asiat ärsyttää, joita ei normaalisti edes huomais: lapsen itku bussissa, joku rummuttaa pöytää jatkuvasti tai toistaa tiettyä sanaa koko ajan, vanhempi rouva hidastelee edessä kaupan käytävällä... Pää meinaa räjähtää koko ajan ja koko ajan saa kasata itseään ja ajatuksiaan. Totesin perjantaina ääneen, että kyllä on ollut läheisillä mussa kestämistä, huhhuh.

Ens viikon jälkeen se olin 12 viikkoa dieettiä takana ja 12 edessä. Eli puolväli kolkuttelee. Tai itseasiassa se olis 11 viikkoa jäljellä, koska viimeistely viikkoa ei lasketa (nutellaa ja riisikakkuja <3). Eli siihen euforiseen olotilaan olis vajaa kolme kuukautta ENÄÄ. Sit saatte Tiian takasin! Arnoldsin donitsi käteen kisojen jälkeen ja taas se hullu on palannu! :D

Haaveilua, haaveilua... Tässä kaks reseptiä, joita tuun todellakin kokeilemaan dieetin jälkeen! Ja nää on vieläpä terveellisiä herkkuja :o reseptejä Instagramissa @feelgoodfoodie ja @instafitfoodz

Maitotuotteiden lähteminen ruokavaliosta oli ottavinaan koville, mutta eipä tää nyt niin kauhiaa ole ollut. Munaa, munaa, munaa... ja mantelimaitoa. Nyt on vaan kehiin astunu vahvasti mausteet, etenkin kaneli ja kardemumma. Päivien pelastajat. Kovin kolaus oli, että välipalarahka karamellikastikkeineen vaihtui salaattiin ja lihaan. Sokerihammas kolkuttelee koko ajan ja toi oli hyvä helpotus siihen.

Viikko oli toisaalta helpompi kuin aiemmat, koska puolet aamuaerobisista korvattiin intervalleilla. Se tarkoittaa sitä, että taas kaks aamua lisää viikkoon, jolloin saa rauhassa syödä kotona aamupalaa ja heräillä. Samantien otin kylläkin sen rutiinin, että sama se meneekö lenkille vaiko ei, herätyskello soi 05:30. Työthön alkaa mulla vasta kahdeksalta mutta onpahan aikaa aamulla. Rakastan laiskoja aamuja ja miksei aloittais aamuaan jollain mitä rakastaa? Laiskuus, aikaa, puuroa, kinuskikastiketta ja kahvia. Perfect!

Muutaman viikko tuli kulutettua viikonloput kotisohvalla ja nyt oli hyvä hetki yrittää tuulettua. Perjantaina suunnattiin siis baareilemaan sillä lopputulemalla, että järkihän se oli mikä tuulettu ihan vaan sen takia, että ärräpäät raikas ja tatti kasvo otsassa. Ei, dieetillä ei kestä kännisiä ihmisiä ihan hirveesti. Eikä suuria ihmismassoja. Eikä kännisiä suuria ihmismassoja. Ilta alkoi aika myöhään ja kesti jopa pari tuntia. Mahtava suoristus tytöt! :D Unta tuli plakkariin jopa nelisen tuntia.. taas ois valmentaja ja äiti ylpeitä.

Eilen lauantaina sain takapuolen juurrutettua sohvaan ja se ei siitä sitten noussukaan koko päivänä, luojan kiitos! Päikkäritkin piti ottaa, mut en kyllä tiedä mihin ne unohtu.
Eiku oho... hyvä muisti: kyllähän mä treenasin! Ja hyvin treenasinkin. On taas valkulla ollu oman dieettinsä tuomat mielikuvituksen hedelmät kypsymässä kun on mun uutta ohjelmaa tehnyt. Löysin salilta vekottimen jota inhoon, etenkin kun sitä käyttää monta kertaa 2 minuuttia kerrallaan... askelkävelyyn. Sitä saa mitä tilaa. Yks tankkauspäivä siis, kiitos!

Tänään poseteltiin ja yritettiin huoltaa kehojamme ihanan Katan kanssa (Katan blogiin löydät tiesi muuten tästä). Mulla kävi sitten aika ohrasesti (onneks kävi kuitenkin nyt!), kun oli tarkoitus, että poseeraan kisabiksujen alaosan kanssa: connectori katkes. Eli uusia connectoreita ostamaan. Nyt siis poseerattiin vaan naruissa, ei auta itkut ja vaikerrukset.

Puhuttiin tossa jo jouluna kasvojen kaventumisesta ja oli pakko kattoo, että onko sitä muka jotain tapahtunnu... Huppista hei ;D

Ens viikolla olis tiedossa kaikenmoista kivaa: PT-päivät, huomenna kuntotsekkiä jaja.. salaisuuksia ;) Niistä lisää toivottavasti myöhemmin.

Nyt hiljenen ja painun iltavanukkaani seuraan, ihanaa alkavaa viikkoa. Stay strong and keep it going! :)

Mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus
Ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa
Kovalla duunil asiat vaan onnistuu
Kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan
Hanskat ei tipahda
Periks ei anneta
Ne sanoo "et pysty, et voi, ei kannata"
Mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt
Ne saa luun kurkkuunsa kun tulosta taas teen
Jatkan, jaksan vaikka väkisin
Jos ois helppoo, kaikki tekis niin
Mus on voima jota en voi vaimentaa
Pusken täysii aina vaan
Mun ei täydy vaan mä saan

Elastinen - Eteen ja ylös

-Tiia