Ai joko nyt saa rakastua!?

Dieetti alkais viikon päästä ja jotenkin se on kuitenkin yhenlainen etappi. Se ei periaatteessa muuta mitään ja silti se muuttaa kaiken. Ainakin näin ensimmäisellä kerralla.

Vähän kun ensitreffit: sovitaan koska tavataan ja missä, tavattessa puristetaan toisen kättä tai halataan varovasti, tässä kohtaa on jo muodostettu ensivaikutelma toisesta, käydään keskustelua (tai vain toinen puhuu, kuten mun tapauksessani, you'll never guess who!), opitaan toisesta asioita (joko hyviä tai huonoja), huomataan ehkä että ne tärkeinä pidetyt seikat tuntuukin yhtäkkiä aivan mitättömiltä. 

Jos hommat luistaa henkisellä tasolla, saatetaan jatkaa julkiselta paikalta vähemmän julkiselle ja tehdä jopa ruumiillista tuttavuutta. 

Tässä kohtaa on tärkeää muistaa ehkäisy; kaikki mikä lihottaa tai kasvattaa mahaa on syytä eliminoida! Kun huomataan, että homma luistaa sekä henkisesti että fyysisellä tasolla (tällä tasolla se vasta kivaa onkin!), voidaan treffata uudestaan. 

Jaaaaaaaa... kohta huomataankin, että se toinen on vieressä 24/7, tuo esille kaikki huonot tapansa aina hajamielisyydestä pieruihin ja kylmiin väreisiin, jättää hammasharjansa "vahingossa" luoksesi ja lopulta alkaa ärsyttää sinua. 

Hurraa! Onneksi olkoon, olet saanut uuden elämänkumppanin!

Lohdutettakoon: korkeintaan puol vuotta se siinä jaksaa pyöriä. Sen jälkeen sä itse tuot omat huonot tapas esille ja alat mättää ruokaa napaan kaksin käsin, turpoot ja alat hokea, että näytät lihavalta. Se siitä, you're done! 

Eli muistilistaa

1) Aika ja paikka

2) Ensivaikutelma 

3) Keskustelu

4) Ehkäisy

5) Arki

6) Oisko jo aika dumpata?

Kun on kulunu puol vuotta tai enemmän, huomaat kuitenkin kaipaavas sitä. Tai ehket sitä samaa, mutta jotain vastaavaa. Sama homma alkaa alusta, mutta muista, että joka kerta sä voit mokata kohdassa 4. Se muuttaa tulevan aika vahvasti: ei hetkeen kisoja.

Vieläkö joku ihmetteli miks mä oon sinkku?

-Tiia

Kuus päivää, kaks salia ja kaks hullua... eli treenileiri.

Lomailut alkaa olemaan lusittu ja huomenna olis edessä paluu arkeen. Kun arki on ollut välillä sitä, ettei ehdi puhelimeen vastata, on pieni irtiotto ollu paikallaan. Kun alkuperäset lomailusuunnitelmat menikin mönkään, aattelin että nyt on hyvä hetki vaan keskittyä treeniin, lepoon ja syömiseen. Nyt oli myös viimeset mahdollisuudet tulla mummon lihapatojen ääreen ennen dieetin alkua... ja ne lihapadat tuntuu kropassa varmaan vielä ens viikollakin.

Koska itse majailin Hyvinkään ja Riihimäen kupeessa, ehdotin ens keväänä CBB Junioreissa kisaavalle Erosen Nikolle, että treenailtaisiin yhdessä. Molemmille seuraava Fitness Classic on kisadebyytti, joten aika paljon samanlaisia ajatuksia liittyi ens kevääseen. Niko kirjottelee myöskin Treenibloggareissa, käykääs tsekkailemassa bloggarisivu osoitteesta treenibloggarit.com. 

Itsehän tajusin vasta parisen viikkoa sitten, että onni on myöden ja just ja just ehdin kisaamaan vielä junnuihin. Tän kortin haluun katsoo ja käyttää, koska sen mahdollisuutta ei oo enää tulossa näiden kisojen jälkeen.

Torstaina lähdin suoraan töistä ajelemaan etelämmäs ja oltiin sovittu, että treenataan jo heti samana iltana ensimmäisen kerran. Saliksi valikoitui Riihimäen keskustasta Locomotion, jossa kumpikaan ei ollut koskaan ennen käynyt. Siellä on mahdollista treenata viikko ilmasiks, joten kannattaa ehdottomasti käydä tsekkaamassa. Salihan oli todella hieno ja kaikki oli uutta, mutta myönnettäköön, että molemmilla meni hieman sormi suuhun, kun piti alkaa jalkatreeniä vääntämään. Oli ehkä vähän liiankin uutta ja hienoa meidän tottumukselle, kun oma kotisalini on WFCllä ja Nikon 1stGymillä :D

Torstain treeni meni ainakin itsellä aika maistellessa. Se olikin viikon viimenen treeni mulle. Olin saanu luvan säveltää Nikolle perjantaiks olkapää-ojentaja-vatsa jumpan ja mähän olin kun pikkutyttö karkkikaupassa, kun pitkästä aikaa pääsi äijää kiusaamaan, etenkin olkapäiden saralla. Kovin se Eronen uhos, että katotaan saanko sitä nippuun, mutta taisinpa saada, kun kitinää kuului vielä maanantainaki olkapäiden särkemisestä ;D

Viikonlopun sai molemmat huilailla (ainakin treenistä), mutta maanantaina taas pistettiin rähinä päälle. Ite tykkään treenailla aamusin, joten sovittiin, että Niko pitää mulle treenit aamupäivällä ja mä saan TAAS rääkätä sitä illalla.
Mun "onnekseni" viikon ensimmäinen treeni on pakara-takareisi treeni. Mä en tiedä kumpaa se treeni jännitti enemmän, koska jostain kumman syystä Nikolla ei kuulemma niin kauheesti oo kokemusta noista pakaratreeneistä. Olihan se kuitenkin keksiny sinne kaikkea ihanaa aina sumokyykystä reidenkoukistukseen, kyykkyhyppyihin ja askelkävelyyn. Ei paljoa tarvinnu arvailla kenellä herra on valmennuksessa, pari deja vu hetkeä tuli koettua Killen treenien jäljiltä. Välillä joutu puhaltelemaan oikein huolella ja funtsimaan, että tuleeko se oksennus vai ei, mut hyvin kuulemma peitin sen huonon olon. Ja aika vähän kitisin kyllä ylipäänsä muutenkin, eiks jeh? ;) 

Hyvin vaan huomas taas sen, ettei etureisiä oo tullu kiusattua yhtään useampaan kuukauteen; "levee" prässi kapee levysellä prässillä menee suoraan etureisiin vaikka mitä tekisit. Olo on sen mukanen.  
Illalla oli taas mun vuoroni kiusata ja myönnetään, etten pahemmin ollu sitä treeniä suunnitellu etukäteen. Etenkään päivällä, kun jotenkin aivotoiminta laamantui sen tokan prässisetin kohdalla koko loppupäiväks. Se ei onneksi poissulje sitä seikkaa, etteikö me sitä miestä kipeeks ois saatu. Käytettiin jonkun verran vipuvarsilaitteita ihan senkin takia, ettei niitä pahemmin 1stGymillä ole, joten saatiin varmasti uudenlaista ärsykettä sinne selekään.
Illan treenin aikana tuli jopa ihmetyksiä ulkopuolisilta siitä, kuinka mä vielä kävelen niinkin hyvin aamun kidutuksen jälkeen ja mä tietysti voitonriemusena tuulettelin. Noooh, ei kauaa tarvinnu tuuletella, kun illalla nukkumaan mennessä sänkykin tuntu liian kovalta tälle ahterille. Tais Niko saada ne voitonriemunsa, ainakin nauru oli tiistai aamuna mairee, kun puhelimessa sanoin, että hieman tahtoo kestää se kävely salia kohti.

Tiistaina treenattiin siis 1stGymillä ihan vaan senkin takia, että Locomotionille ois päässyt vasta kahentoista jälkeen sisään ja oltiin sovittu treenit aamu kymmeneks. Koska miehet on se sukupuoli, jolla aina kestää niin päästiin alottelemaan treenit hieman myöhässä, muttei se onneks mua näin vapaapäivänä haitannut. Kuten Niko arvelikin, saatiin treenailla ihan kahestaan, eipä näkyny salilla muita siihen aikaan. 1stGymillä treenatessa oli jo vähän jopa kotoinen olo ja se tuntu jo ihan treenissäkin asti. 
Noi aamut ei oo kyllä ton Erosen juttu ollenkaan. Se meni aivan unenpöpperössä vielä puolessa välissä treeniä ja silti kummasti sarjat parani edellisistä viikoista. Tai ainakin niin se väitti ;)

"Nää aamutreenit aina venyy, kun pitää niin pitkiä palautuksia!" Keskittyminen 100%, ainakin uuteen puhelimeen ja Virmajoen Annaan Body-lehdessä ;D

Lupasin Nikolle, että ens kerralla treenataan aamulla jesarirullan kera, niin saa välillä teipattua sitä suutakin kiinni, v*ttuilua ja höpöttämistä kuulu näin aamusta sen verran kovalla tahdilla :D Ei sillä, ettenkö siihen ois jo tottunu, mut just in case.

Myönnettäköön siltikin, että kyllä voiskin tottua siihen, että kaiken oman ajan sais puskettua tohon treenaamiseen ja syömiseen, etenkin kun sais aina treenata jonkun kaverin kanssa.  Kiitos tästä treenileiristä, eiköhän tän saa vielä uusittuakin, mut sitten saadaa varmasti vielä hauskempaa matskua aikaseks, kun kaks dieettihörhöä on asialla. Mulle palaute oli tästä välitön ja oon kuulemma m*lkku naiseks... siis (ainakin) salilla.  Hyvin säkin Niko vedät, ei jääny tää muija hapottomaks ;)

Se ois enää kuus treeniä jäljellä ennen dieetin alkua. Nauttikaamme niistä ;)

-Tiia

Teit meistä kauniin

Lueskeltuani Kujalan Kille viimeisimmän blogikirjoituksen, aloin pohtimaan paljon muiden mielipiteitä, itsetuntoa, ketkö meidät tuntee edes oikeesti ja sitä, mikä meiät määrittää.

Vaikka tää onkin treeniblogi, avaan omaa elämäntarinaani sen verran, että kokonaisuuden hahmottaminen helpottuu, ehkä.
Mun tarinani ei ole se ruusuisin, mutta se on mun. Se on ainutlaatuinen.
Kun olin kolmen vanha, mun vanhempani eros ja isä lähti lätkimään. Viimeisen kerran kun sen näin kolmevuotiaana, se jätti mut yksin rappukäytävään itkemään. Sillon mut jätettiin ensimmäisen kerran ja siitä hetkestä lähtien oon pelänny sitä jättämistä aina vaan enemmän.
Meille muodostui äidin kanssa yhteys ja side, jota kukaan muu ei pysty koskaan ymmärtämään. Se on jotain ainutlaatuista ja oon ollu etuoikeutettu, kun oon saanu kokea sen.

Pari viikkoa sitten eräs mies kehui mua kauniiksi, mutta muistutti, että mun pitäis muistaa, ettei ulkonäöllä pötkitä pitkälle. Aloin siinä kohtaa miettimään, et kuinka pitkälle oon lopulta ulkonäöllä pötkinyt.Vastaus on: en metriäkään eteenpäin, ainakaan ennen aikuisikää. Vastasin herralle kohteliaasti, että kyllä mulla on aina ollut se valttikortti noi aivot, ei se ulkonäkö.

On asioita omassa ulkonäössä ja itsessäni muutenkin, joita häpeen edelleen. Kun olin seitsemän, mulla aloitettiin hampaiden oikominen TODELLA pahan ylipurennan takia. Mua kiusattiin koulussa sen takia ja oisin tehnyt mitä tahansa, jotta pääsisin siitä eroon. Ja edelleen, vaikka aikaa on kulunu yli 15 vuotta, häpeen sitä edelleen. Sitä ei saada koskaan täysin pois ja se on vaan asia, jonka kanssa mun on elettävä. Muistan ikusesti sen hetken, kun keskusteltiin entisen puolisoni kanssa asiasta parin vuoden yhdessä olon jälkeen ja se totesi, ettei oo koskaan nähnyt tai huomannut sellaista asiaa mussa. Vaikka se tarina onkin jo päättynyt, oon ikuisesti kiitollinen siitä, että oon kohdannut ihmisen, joka on nähnyt suoraan mut sen vian takana.
Myönnetään, tää aihe on mulle edelleenkin niin herkkä, että nytkin tätä kirjottaessani nieleskelen kyyneleitä.

Yläasteiässä suhtautuminen omaan ulkonäköön kärjistyi. Oman jutun ettiminen alkoi ja se olikin varsinaista vatvomista ja kajaalin kuluttamista. Nuoren naisen mieli oli aika koetuksella ja niin oli kyllä äidinkin. Samaan aikana sekottui häpeä itsestä ja kuitenkin ylpeys omasta tekemisestä. What a mess! Ei voi muuta itsestä sanoa, kun miettii taakse päin. Itsetuntoa ei ollu lainkaan, enkä tiedä onko sitä aina nykyäänkään.

En oo koskaan ajatellut itseäni kauniina. Oon ollut se "wannabe" tyttö, josta löytyy se jätkä aina lopulta sieltä pohjalta. Vasta lukioiässä aloin miettimään, että mitkä on niitä asioita, jotka tekevät musta kauniin. Totta kai siitä kolmevuotiaasta asti oon miettinyt, että mikä mussa on ollut vikana kun en kelpaa (vaikka mikä mussa sillo ois voinut olla vikana?) ja sitä mietin nykyään jokaisen ihmissuhteen kohalla, vaikka tietäsin, ettei se ihminen oo menossa minnekään. Eikä ne asiat tietenkään läheskään aina liity ulkonäköön. Oon kova puhumaan, tosi hajamielinen ja musta löytyy luonnetta vähän liikaakin. Nää on usein myös niitä asioita, joita pyrin itessäni muuttamaan ja sitä kautta miellyttämään muita.
Kauneus kumpuaa sisältä ja mä luulen, että sen ymmärrettyäni oon kaunistunut parissa vuodessa aiempaan verraten paljon.. vaikka itse sanonkin. 

Kuitenkin elämä on aina ollut hyväksynnän hakemista. Sitä haetaan tavalla jos toisella. Töistä, ystävyyssuhteista, harrastuksista, suvulta, miehiltä, itseltä. Onks se hyväksynnän hakeminen kuitenkaan sen vaivan väärti? Entä jos vaan olis oma itsensä ja lopettais miellyttämisen?

Bikini fitness on ollut mulle mahdollisuus muokata niin sisäisesti kuin ulkoisesti sitä, mitä oon. Se on hyväksynnän hakemista itseltä. Se ei liity millään tapaa kehenkään muuhun kuin muhun itseeni. Vaikka kuinka jaan kuvia itsestäni facebookissa ja instagramissa, teen sen lopulta itteni takia. Koska mun on niin hyvä olla, miksen huutais sitä koko maailmalle? Ne jotka ei sitä oloa halua jakaa, olkoon jakamatta.

Minä, kuten toivottavasti moni muukin, käyn välillä juttelemassa ammatti-ihmisten kanssa. Viimeks sain tehtäväks listata omia hyviä puoliani ja meinasin purskahtaa itkuun, kun paperi näyttä minuutista toiseen tyhjää. Kyllä sinne lopulta jotain saatiin, mutta silmät aukeni sen suhteen, että kuinka paljon sitä itseään arvostaakaan.
Mä haastan sut tekemään saman. Ja kun oot sen tehnyt, pistä se lista vaikka jääkaapin oveen. Aina kun näät sen, muista, että just sä oot hyvä tyyppi ja kaiken hyvän arvonen. Ja pyydä vaikka ystäviä täydentämään sitä, ne tuntee sut ehkä jopa paremmin kuin sä itse.

On muutamia ihmisiä, jotka on nähneet suoraan rintakehän läpi mun sydämeeni. Ne näkee mussa sen kauneuden, joka kumpuaa ja sen elämän ilon, johon meinaan välillä pakahtua. Näistä hyvistä ystävistä pari mainitakseni, kiitos Terhi ja Jussi (joka on miehenä joutunut kestämään musta sen toisenkin puolen). Ootte jotain korvaamatonta.

Ja sä, joka luet tätä: oot kaunis.

-Tiia