sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Teit meistä kauniin

Lueskeltuani Kujalan Kille viimeisimmän blogikirjoituksen, aloin pohtimaan paljon muiden mielipiteitä, itsetuntoa, ketkö meidät tuntee edes oikeesti ja sitä, mikä meiät määrittää.

Vaikka tää onkin treeniblogi, avaan omaa elämäntarinaani sen verran, että kokonaisuuden hahmottaminen helpottuu, ehkä.
Mun tarinani ei ole se ruusuisin, mutta se on mun. Se on ainutlaatuinen.
Kun olin kolmen vanha, mun vanhempani eros ja isä lähti lätkimään. Viimeisen kerran kun sen näin kolmevuotiaana, se jätti mut yksin rappukäytävään itkemään. Sillon mut jätettiin ensimmäisen kerran ja siitä hetkestä lähtien oon pelänny sitä jättämistä aina vaan enemmän.
Meille muodostui äidin kanssa yhteys ja side, jota kukaan muu ei pysty koskaan ymmärtämään. Se on jotain ainutlaatuista ja oon ollu etuoikeutettu, kun oon saanu kokea sen.







Pari viikkoa sitten eräs mies kehui mua kauniiksi, mutta muistutti, että mun pitäis muistaa, ettei ulkonäöllä pötkitä pitkälle. Aloin siinä kohtaa miettimään, et kuinka pitkälle oon lopulta ulkonäöllä pötkinyt.Vastaus on: en metriäkään eteenpäin, ainakaan ennen aikuisikää. Vastasin herralle kohteliaasti, että kyllä mulla on aina ollut se valttikortti noi aivot, ei se ulkonäkö.











On asioita omassa ulkonäössä ja itsessäni muutenkin, joita häpeen edelleen. Kun olin seitsemän, mulla aloitettiin hampaiden oikominen TODELLA pahan ylipurennan takia. Mua kiusattiin koulussa sen takia ja oisin tehnyt mitä tahansa, jotta pääsisin siitä eroon. Ja edelleen, vaikka aikaa on kulunu yli 15 vuotta, häpeen sitä edelleen. Sitä ei saada koskaan täysin pois ja se on vaan asia, jonka kanssa mun on elettävä. Muistan ikusesti sen hetken, kun keskusteltiin entisen puolisoni kanssa asiasta parin vuoden yhdessä olon jälkeen ja se totesi, ettei oo koskaan nähnyt tai huomannut sellaista asiaa mussa. Vaikka se tarina onkin jo päättynyt, oon ikuisesti kiitollinen siitä, että oon kohdannut ihmisen, joka on nähnyt suoraan mut sen vian takana.
Myönnetään, tää aihe on mulle edelleenkin niin herkkä, että nytkin tätä kirjottaessani nieleskelen kyyneleitä.

Yläasteiässä suhtautuminen omaan ulkonäköön kärjistyi. Oman jutun ettiminen alkoi ja se olikin varsinaista vatvomista ja kajaalin kuluttamista. Nuoren naisen mieli oli aika koetuksella ja niin oli kyllä äidinkin. Samaan aikana sekottui häpeä itsestä ja kuitenkin ylpeys omasta tekemisestä. What a mess! Ei voi muuta itsestä sanoa, kun miettii taakse päin. Itsetuntoa ei ollu lainkaan, enkä tiedä onko sitä aina nykyäänkään.

En oo koskaan ajatellut itseäni kauniina. Oon ollut se "wannabe" tyttö, josta löytyy se jätkä aina lopulta sieltä pohjalta. Vasta lukioiässä aloin miettimään, että mitkä on niitä asioita, jotka tekevät musta kauniin. Totta kai siitä kolmevuotiaasta asti oon miettinyt, että mikä mussa on ollut vikana kun en kelpaa (vaikka mikä mussa sillo ois voinut olla vikana?) ja sitä mietin nykyään jokaisen ihmissuhteen kohalla, vaikka tietäsin, ettei se ihminen oo menossa minnekään. Eikä ne asiat tietenkään läheskään aina liity ulkonäköön. Oon kova puhumaan, tosi hajamielinen ja musta löytyy luonnetta vähän liikaakin. Nää on usein myös niitä asioita, joita pyrin itessäni muuttamaan ja sitä kautta miellyttämään muita.
Kauneus kumpuaa sisältä ja mä luulen, että sen ymmärrettyäni oon kaunistunut parissa vuodessa aiempaan verraten paljon.. vaikka itse sanonkin. 






Kuitenkin elämä on aina ollut hyväksynnän hakemista. Sitä haetaan tavalla jos toisella. Töistä, ystävyyssuhteista, harrastuksista, suvulta, miehiltä, itseltä. Onks se hyväksynnän hakeminen kuitenkaan sen vaivan väärti? Entä jos vaan olis oma itsensä ja lopettais miellyttämisen?

Bikini fitness on ollut mulle mahdollisuus muokata niin sisäisesti kuin ulkoisesti sitä, mitä oon. Se on hyväksynnän hakemista itseltä. Se ei liity millään tapaa kehenkään muuhun kuin muhun itseeni. Vaikka kuinka jaan kuvia itsestäni facebookissa ja instagramissa, teen sen lopulta itteni takia. Koska mun on niin hyvä olla, miksen huutais sitä koko maailmalle? Ne jotka ei sitä oloa halua jakaa, olkoon jakamatta.



Minä, kuten toivottavasti moni muukin, käyn välillä juttelemassa ammatti-ihmisten kanssa. Viimeks sain tehtäväks listata omia hyviä puoliani ja meinasin purskahtaa itkuun, kun paperi näyttä minuutista toiseen tyhjää. Kyllä sinne lopulta jotain saatiin, mutta silmät aukeni sen suhteen, että kuinka paljon sitä itseään arvostaakaan.
Mä haastan sut tekemään saman. Ja kun oot sen tehnyt, pistä se lista vaikka jääkaapin oveen. Aina kun näät sen, muista, että just sä oot hyvä tyyppi ja kaiken hyvän arvonen. Ja pyydä vaikka ystäviä täydentämään sitä, ne tuntee sut ehkä jopa paremmin kuin sä itse.



On muutamia ihmisiä, jotka on nähneet suoraan rintakehän läpi mun sydämeeni. Ne näkee mussa sen kauneuden, joka kumpuaa ja sen elämän ilon, johon meinaan välillä pakahtua. Näistä hyvistä ystävistä pari mainitakseni, kiitos Terhi ja Jussi (joka on miehenä joutunut kestämään musta sen toisenkin puolen). Ootte jotain korvaamatonta.

Ja sä, joka luet tätä: oot kaunis.

-Tiia


4 kommenttia: