Viimeisimmät viikot on olleet mun elämässäni todella opettavaisia. Oon oppinut järisyttävästi itsestäni. Sekä mielestäni että kehostani.
Muutama viikko sitten keskustelin erään ystäväni kanssa elämäntilanteestani ja hän totesi mulle: "Tiia hei, toi on jo silkkaa henkistä väkivaltaa!" Kauhistuin, koska en ollut koskaan ennen kokenut sellaista. Tätäkö se on? Tämä tunne, kun itsetunto on ottanut jalat alleen ja tilalle on tullut se anteeksi pyytelevä pieni nainen, joka tekee mitä tahansa, jotta hän kelpaisi juuri tällaisena kuin on, sekö on henkistä väkivaltaa? Tai no, ei edes tällaisena vaan edes jonkunlaisena, koska on tosiaan valmis vaikka muuttumaan, jotta kelpaisi.
Tuolloin hakkasin päätä seinään ja odotin, että kumpi menee rikki; pää vai seinä. Noh, lopulta ei onneksi kumpikaan, koska nykäsin kypärän päähäni ja aattelin, että minähän en enempää rikki mene. Pari kolausta vielä seinää vasten ja itsetunnon metsästykseen. Kauas se ei ollut kerennyt, luojan kiitos.
Nämä on niitä hetkiä, kun ystävän tuki ja näkökulma on tärkeämpi kuin uskoisikaan. Mutta niiden tehtävä ei ole neuvoa, vaan seistä vierellä ja antaa sinun itse huomata virheesi ja lopulta onnitella, mikäli teit järkevän ratkaisun tai puolestaan tarjota olkapäätään mikäli ratkaisu oli vähemmän oikea. "Mitä mä sanoin"-lauseen voi jokainen tunkea omaan... noh, mihin tahansa.
Mutta se niistä elämän viisauksista. Paljon on siis viime viikot sisältäneet päätöksiä päätöksen perään, mutta niitähän elämä on täynnä. Erään Columbia Universityn tutkimuksen mukaan ihminen tekee keskimäärin 70 pienempää tai suurempaa päätsöstä päivässä. Eli hyvin jokapäiväisestä asiasta on kyse.
Siispä dieettiin. Viikkoja on takana kohta kahdeksan ja ne on olleet yllättävän helppoja. Viikolla 4 tuli aivan käsittämättömät mieliteot, mutta niistäkin selvittiin. Jossain vaiheessa totesin kuitenkin, että "Jos kroppa ei muuttuis tätä tahtia, niin oisin lyönyt jo varmaan hanskat tiskiin!" Onneksi en oo lyönyt.
Dieetillä oon yrittänyt keksiä kaikkea itselle mukavaa tekemistä, jotta ajatukset on pysynyt pois mieliteoista ja on saanut edes hieman tasapainoa työarjelle. Olinkin hyvin onnellinen, kun muutama viikko sitten tiimikaverini Dea nykäisi minua hihasta ja kysyi, josko lähdettäisiin yhdessä käymään yhteisen sponsorimme luona Hämeenlinnassa. Parin päivän päästä suunnattiinkin Sporttimekalle, jossa sain Dealta salin puolella kunnon selkäsaunan ja täydennettiin lisäravinnevarastoja sekä palaveerattiin Rämön Tonin kanssa. Suunnitelmia, suunnitelmia, mutta niistä lisää myöhemmin ;)
Käykääs lukemassa Dean blogia. Dealla paljon asiaa myöskin treenistä ja taustalla mahtava, täysin erilainen tarina kuin itsellä, valmennuksen suhteen. Ihan mahtava mimmi kyseessä!
Käytiin me toisen kilpasiskoni kanssa vähän tuulettumassakin, mut ei enää jaksa niinkun ennen. Dieetti vai vanhuus? ;P
Toissapäivänä jouluaattona oli ensimmäinen ja varmaankin ainut vapaasyöntipäivä koko dieetillä. Toivon, että ainut. En muista koska olisin ollut noin kipee. Puolet päivästä meni ihan hyvin ja hiilaria upposi paljon. Kello löi neljä ja syötiin jouluateria. Siitä se riemu sitten repesikin. Vartti ruokailun jälkeen saikin huudella äitiä vessassa, kun laatta lensi. Huhhuh. Huono oli jatkui vielä aamullakin siihen hetkeen asti, kun sai aamupuuron alas. Ja luoja miten euforiselta tuntui palata arkeen ton "syrjähypyn" jälkeen. Rakastan tätä dieettiä!
Keskiviikkoaamu vs. keskiviikkoilta vs. torstaiaamu
Paluu arjen herkkuihin: mikrossa lämmitettyä piparkakku protskupatukkaa, mansikoita ja cashewpähkinöitä, nam!
Nyt tuntuu siltä, että kaikki sujuu. Dieettiä myöden. Palaset loksahtelee kohdallen kaikilla elämän osa-alueilla ja on ihanaa olla onnellinen. Vilpittömästi onnellinen.
Lopuksi vielä minä ja upea, ihana ystäväni Kata. Lavalla seistään vierekkäin 16 viikon päästä ja kävi miten kävi (voittohan sieltä tulee), oon tosi ylpeä meistä molemmista!
Ihanaa loppuvuotta ja nauttikkaa olostanne ja toisistanne, pus! <3
-Tiia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti